— Ja kuka nukkuu tuossa? kysyi Erland mennen lähemmä uutimilla varustettua vuodetta.

— Katsokaa itse! vastasi Joosua ja käänsi kasvonsa poispäin.

Stjernkors veti uutimet syrjään ja valaisi lyhdyllään vuodetta. Pieni, melkein pallon muotoinen, kutistunut ja kurja olento, jota tuskin enää saattoi tuntea ihmiseksi, katsoa tuijotti häneen puoliunisin, peljästyksestä mielettömin katsein.

— Älä pelkää; minä olen ystäväsi ja tarkoitan parastasi! kuiskasi Erland lempeästi raajarikkoraukalle, joka vastasi hänelle ainoastaan siten, että ryömi niin syvään kuin taisi suuren peitteen alle.

— Hän on nimeltään Isidor ja on kolmentoista-vuotias, selitti Joosua. Muistan mainiosti, minkälainen hän oli ennen! Jospa te, maisteri, olisitte nähnyt hänet kolmi- tai nelivuotiaana! Hän oli silloin ikäiseksensä suuri ja vahva; vaikka hän olikin niin nuori, jaksoi hän vetää minua kappaleen matkaa käsikärryillä, ja kaunisruumiinen hän oli kuin taivaan enkeli; niinhän ne olivat kaikki. Mutta sitten kuoli äiti, ja silloin tuli tänne se, jota en viitsi mainita nimeltään, ja niin suljettiin kuusi Jumalan vapaata olentoa lintuparkain lailla tähän kauheaan pesään. Niin on nyt käynyt kuin tarkoitus oli, paitsi että kolme heistä vielä elää. Mutta kun poika oli kuusi vuotta vanha, sanoivat muutamat, että hän oli loihdittu vaihdokas; toiset luulivat, että hänessä oli riisi. Ja kun hän oli kymmenen vuoden vanha, oli hän kuin nauris, johon on pistetty neljä hoikkaa puikkoa. Sen jälkeen ei ole juuri sen pahempaa tapahtunut, kuin että hänen jalkansa ovat kokonaan kuivettuneet, ja että hän on menettänyt kuulonsa ja puhelahjansa. Nähdä hän saattaa vielä toistaiseksi ja liikuttaa käsiään kuin sammakko. Hänen ainoa ilonsa tässä maailmassa on katsella Allfridaa. Sisaret hoitavat häntä, ja ilman Allfridaa hän olisi jo aikoja sitten saanut valkoisen ristin haudalleen, kuten kaikki muutkin. Enpä tiedä, onko hänellä mitään syytä kiittää sisartansa siitä.

— Mutta tämähän on murhaluola eikä mikään lastenkamari! huudahti nuori pappi närkästyksestä ja säälistä aivan suunniltaan.

— Enpä tiedä, miksi sitä oppineet sanoisivat, vastasi mustalainen. Lapsilla on ruokaa ja vaatteita, lämmintä ympärillään ja pehmeät vuoteet makuusijoinaan; moni saattaisi ajatella, että heillä on elämä täällä kuin ruhtinailla. Minä puolestani heittäisin yhtä mielelläni lapsukaiseni sammakkokuoppaan. Minä en paljon ymmärrä semmoisia asioita, mutta sen muistan niiltä ajoilta, jolloin itse olin pikkuinen poikaressu, että lapset tahtovat mielellään vähäisen telmiä ja hyppiä ja pitävät paljon leikkikaluista ja kuvista, ja kun he kyllästyvät johonkin, tahtovat he mielellään saada jotain toista. Mutta täältä ei saanut koskaan kuulua pienintäkään teuhaamista, sillä mamseli Pahennus asuu alakerroksessa aivan tällä kohtaa. Täällä ei kukaan saanut juosta, ei kukaan leikkiä, ja sentähden lyötiin penkit kiinni lattiaan ja pöytä tehtiin vaikeasti liikutettavaksi; tuo ainoa tuoli on äskettäin tuotu tänne Loviisaa varten. Oletteko, maisteri, koskaan nähnyt sietämättömämpää ja synkempää ihmislasten asuntoa? Minä toin kerran lapsille ruutusotamiehen; kas, se oli sitten harvinaista! Mutta se oli aivan liian kaunis kuva heille, heidän kun ei pitänyt saada mitään nähdä; Loviisa viskasi sotamiehen uuniin. Ja miten he kaikki kolme siitä itkeä tillittivät! He leikkivät kerran hevosleikkiä ja ratsastivat haloilla: siitä päivin ei enää halkoja tuotu huoneeseen ennenkuin tuli tehtiin uuniin.

— Mutta minä en huomaa mitään järjellistä syytä semmoiseen tunnottomaan menettelyyn. Kuinka on mahdollista, ettei lapsilla ole holhoojaa, joka pitäisi heistä huolta.

— Kysykää pastorilta; minä en tiedä mitään; rovastivainaja kuoli niin äskettäin. Ihmiset luulevat nyt, että lapsissa on spitaalitauti, eikä kukaan tahdo mielellään puhua sanaakaan heistä, sillä se sana voisi muka saastuttaa kielen.

— No niin, Joosua, nyt minä otan haltuuni nämä onnettomat lapset.
Tästä hetkestä lähtien en jätä enää heitä ennenkuin saan heidät
muutetuksi täältä terveellisempään huoneeseen ja parempaan hoitoon.
Sinä saat mennä, jos tahdot; minä jään tänne huomisaamuun asti.