— Tässä on meillä barrikadiin sellaisia aineksia, että linnanrakentaja olisi niistä kiitollinen. Ensin kuusi penkkiä ja kolme pöytää, jalat sojossa. Sitten neljä korvoa, viisi leipätynnyriä ja kaksi suolanelikkoa. Niiden päälle panemme kuusikymmentä tiiltä ampumavaroiksi. Varuksen aukot tukimme niinimatoilla ja nukkamatrasseilla. Pitkä pöytä kelpaa masekatiksi.
— Miksikä?
— Semmoiseksi komeroksi, jota sotamiehet käyttävät Haminassa ja
Viaporissa, kun pistäytyvät kuulia piiloon.
— Ahaa! Kasematti.
— No, masekatti tai kasematti, samantekevää. Mutta nyt joku kulkee salissa. Erään asian vielä sanon teille, maisteri. Minä seison teidän rinnallanne kuin vuori, tulkoonpa vaikka seitsemän tuhatta torpparia ja viisitoistasataa vihaista mamselia, mutta jos salissa kävelijä on rovastivainaja ja jos hän tulee tänne, silloin minä lähden käpälämäkeen, vaikken ole mikään huono mies.
— Hänet minä kyllä otan omalle osalleni, Joosua, vaikka tuskin luulen, että kummituksen, joka kulkee seinien läpi, tarvitsisi väännellä lukkoja. Pysy siis hiljaa ja piilossa siksi kunnes tarvitsen sinua. Minä laskeudun myös kyyryyn kuullakseni, mitä he sanovat, kun huomaavat tien tuketuksi.
Lyhty pantiin piiloon, ja molemmat kävivät kyyrysilleen odottamaan vihollisen tuloa, ja askelet alkoivat kuulua yhä lähempää. Kohta avattiinkin ovi varovasti ulkoapäin ja kolme henkeä astui sisään. Ensimmäisenä kulki Loviisa, tinapeltinen lyhty kädessään; hänen jäljessään tuli mamseli Apollonia Durin ja viimeisenä roteva, laukkuryssäksi pukeutunut vanhanpuoleinen mies.
Pari askelta astuttuaan huomasi Loviisa jo, ettei kaikki ollut aivan kuin olla piti. Hän kääntyi ja ilmoitti, että tie oli tukossa.
— Se ei ole mahdollista! virkkoi mamseli Apollonia hiljaa.
— Uskokaa pois, joku on ollut täällä, ärisi palvelija äkeissään. Salin ovi oli auki, ja minä tiedän, että suljin sen illalla mennessäni alas.