— Oletko varma siitä, että maisteri nukkuu?
— Mitäpä hän muutakaan tekisi? Hänen huoneensa oli pimeä.
— Eikö mies saata olla silti valveilla, vaikkei hänen huoneessaan ole tulta? Ja semmoisiin elukkoihin kuin sinuun pitää minun luottaa! Enkö ole sanonut sinulle, että hän on vaarallinen? lisäsi hän hiljemmin, hampaitaan kiristäen. — Kaikki on hiuskarvan varassa. Nyt taikka ei koskaan. Eteenpäin; meillä ei ole aikaa viivytellä.
Loviisa alkoi vihoissaan viskellä kapineita tieltään. Yhtäkkiä hän pysähtyi. Hän oli huomannut, että penkit, tynnyrit ja tiilet oli aseteltu hyvinkin tarkoituksenmukaisesti. Taikausko valtasi hänet kokonaan.
— Rovastivainaja on siistinyt seraljin! kuiskasi hän.
Neiti Apollonia aikoi vastata, mutta silloin nousi muodoton, pörröinen olento jättiläisen korkuisena penkkien ja tynnyrien takaa, kuului kumea karjunta, ja tiili, jonka näkymätön käsi lennätti, sattui lyhtyyn sammuttaen sen paikalla. Kauhusta huutaen syöksyivät molemmat naiset ja mies jäljessä ulos vaarallisesta huoneesta. Kovien kolausten ääni todisti, ettei hätäinen pako onnistunut tuntuvitta tappioitta.
— Rovastivainaja on kuitenkin hyvä, nauroi Joosua viskaten päältään pari pitkää niinimattoa, jotka hän oli ryhmysauvallaan nostanut päänsä päälle ylös ilmaan. — Kun he nyt tulevat alas — ja minä toivon, että se tapahtuisi pää edellä — niin he vannovat kaikki kolme nähneensä rovastivainajan papinkauhtanassa ja kaulus kaulassa ja että hän oli puhaltanut heiltä kynttilän sammuksiin. Niin, antakaa anteeksi, se oli vastoin käskyä, mutta kun kuulin sen pahuksen noidan puhuvan tontuista, pälkähti päähäni ruveta menninkäiseksi…
— Luuletko heidän palaavan ja tuovan isomman väkijoukon mukanaan?
— Pimeässäkö? Sitäpä saisi odottaa! Tietäähän kylässä jok'ikinen lapsikin, että rovastivainaja kummittelee yläkerroksessa, ja nyt kun he hänet vielä näkivät … mutta paras on olla siitä puhumatta. Minä luulin kuulleeni jonkun yskäisevän vierashuoneessa.
— Jää sinä tänne, minä menen etsimään mamseli Durinia.