— Minä en salli mitään muulla ehdolla kuin että katkaiset kaikki entiset siteet. Ei kukaan voi palvella kahta herraa. Jumalan valtakunnan ja synnin välillä ei ole mitään keskitietä.
— Eikö edes katumuksen, armon ja … sovittamisen tietä?
— Se ei ole mikään keskitie, se on Kristuksen ristin tie. Käy sitä, niin olet pelastettu.
— Minä olen käyvä sitä tietä. Ja te, joka olette osoittanut sen alun, saatatte minut sen loppuunkin.
— Puhu selvemmin!
Eeva kertoi, mihinkä päätökseen hänen keskustelunsa Keithin kanssa oli johtanut. Hän tunnusti hyväksyneensä Keithin aikaa koskevat epäilyt, ja että heidän liittonsa nyt, kun sota oli loppunut, pyhitettäisiin kirkon siunauksella. Hän seisoi, niinkuin oli koko tuon tuskallisen tunnustuksen ajan seisonut, pää kumarruksissa sydänten tutkijan edessä. Mutta nyt hänet valtasi liikutus, hän notkisti toisen polvensa ja sanoi rukoilevalla äänellä:
— Opettajani, tuomarini ja lohduttajani, yhdistäkää te toisiinsa Keith ja hänen puolisonsa! Ei kukaan voi niinkuin te vahvistaa erehdykseni anteeksiantoa; ei kukaan koko avaran maan päällä voi niinkuin te rukoilla Jumalan siunausta kahdelle, jotka Jumala on yhdistänyt ja joita ihmiset eivät enää voi erottaa.
Eeva odotti vastausta.
Mutta diakoni Elg mietti kauan. Ehkä oli Eevan viimeisissä sanoissa vielä jotakin tiedotonta uhmaa. Ehkä liikkui vielä vanha kavaltaja parannuksensaarnaajan omassa sydämessä, moittien häntä synnistä, jottei hän ylpeilisi omasta hurskaudestaan syntisen edessä. Petollinen, kavala ihmissydän, vilppiä täynnä! Hän, hurskas, sulki silmänsä näkemästä ihailtua herttuatarta, mutta hän ei voinut olla näkemättä jalkainsa juuressa kaunista, nuorta naista kyynelsilmin — naista, joka olisi voinut olla hänen omansa ja joka nyt pyysi juuri häntä siunaamaan liittoaan toisen kanssa!
— Minä vihin sinut — vastasi hän vihdoin, kestettyään ankaran, sisällisen taistelun — mutta ainoastaan sillä ehdolla, että se tapahtuu julkisesti Turussa. Kirkko ja seurakunta, joita sinä olet julkisesti loukannut, vaativat julkista hyvitystä.