— Koskeeko se?… Anna ei uskaltanut lopettaa vapisevaa kysymystään.
— Minun vihkimistäni, niin! vastasi sisar.
Anna kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja itki niin runsaat, niin suloiset kyyneleet kuin kauan peitossa ollut surunvuori olisi äkkiä vierähtänyt pois rakastavan sisaren sydämeltä.
— Eikö hän sanonut sinulle mitään muuta? kysyi Anna, kun hänen ensimmäiset onnelliset tunteensa olivat päässeet puhkeamaan ilmi kyynelissä.
— Me puhuimme vain minusta. Ah, hän oli ankara minua kohtaan, mutta enhän minä parempaa ansainnutkaan! Mitä hänen olisi pitänyt muuta sanoa?
— Eikö siis mitään muuta?
— Sinustako?… Anna… älä käy minun jälkiäni!
— Minä aioin juuri kertoa sen sinulle, kuiskasi Anna ikäänkuin hän ei olisi huomannut sisarensa pelästystä. — Olihan hän täällä eilen koko iltapuolen.
— Elgkö?
— Matias Elg, diakoni. Hänhän käy usein meillä, onhan hän ollut meillä toisena isänä. Eilen hän istui niin kauan, että sisar Paulina lopulta kävi levottomaksi ja tuli etsimään häntä. Minä kyllä huomasin, että Elgillä oli jotakin sydämellään, mutta en aavistanut, mitä se oli, ennenkuin sisar Paulina sanoi: Matias saattaa puhua kaikesta muusta, mutta ei itsestään; niinpä täytyy minun pakostakin puhua hänen puolestaan. Sanalla sanoen, Anna, hän pyytää sinua vaimokseen. Nyt se on sanottu, sanoi sisar Paulina.