Eeva seisoi kummastuksesta vavisten.
— Hänen vaimonsa! Onnellinen Anna! Jumalalle olkoon kiitos! Hänen vaimonsa, sinä! Niin, kukapa hänet paremmin ansaitsisi kuin sinä, hurskas, uskollinen, nöyrä sisar — sinä, joka yksin meistä kaikista osaat hänen oman suuren taitonsa, itsensäkieltämisen taidon! Sinä hänen vaimonsa kadehdittava! Ja kun ajattelen, mitä minä olisin ollut sinun sijassasi, jos Vappu olisi onnistunut itsepäisessä tuumassaan … ei, Anna, Jumala kuitenkin aina tietää parhaimman keinon. Nyt on kaikki hyvin, nyt se on varmaa ja pysyväistä, sillä me emme ole tehneet mitään sen hyväksi. Kun me tahdomme tunkeutua neuvoinemme Jumalan neuvoihin, niin saamme aikaan vain turmiota ja hulluutta… Mutta kuinka hän ei sanonut sanaakaan minulle … kuinka hän saattoi niin suuresti halveksia minua!
— Lue uudestaan hänen kirjeensä!
Eeva luki lyhyen kirjeen vielä kerran. Hän luki: milloin tahansa ja missä tahansa… Ei, niin ei kirjoiteta sille jota halveksitaan. Hän on tuleva!
Oli viimeinen ilta ennen lähtöä. Isättömät ja äidittömät sisarukset olivat liittyneet yhä lähemmin toisiinsa, Onnenlapsi, surunlapsi — miksikä hänet katsoi — oli nyt ainiaaksi lähtevä omaistensa uskotusta seurasta. Hän oli tuonut jäähyväislahjoja kullekin, hän tunsi viimeisten siteitten katkeavan, jotka vielä yhdistivät hänet lapsuuden- ja nuoruudenmuistoihin…
Seuraavana aamuna pysähtyivät vaunut sisarusten portille noutamaan Kaarinia, jonka piti lähteä sisarensa kanssa Pietariin. Vielä kerran puristi Eeva sisartensa käsiä ja samassa katsahtaessaan väentupaan päin hän huomasi siellä ikkunan olevan auki. Huone oli Vapun kamari. Vanhus seisoi ikkunassa lähtöä katsellen. Eeva levitti kätensä, hän luuli näkevänsä Vapun itkevän.
— Mene nyt hänen luokseen! kuiskasi Anna.
Eeva hypähti vaunuista ja kohta hän oli kiertänyt käsivartensa sen varjon ympäri, mikä vielä oli jäljellä hänen lapsuutensa hoitajasta ja nuoruutensa suojelijasta. Ovi ei enää ollut salvattu, villoja ei ollut korvissa, jäätä ei kuihtuneessa sydämessä. Eronhetki oli murtanut kaikki sulut, ja rakkaus sulattaa kovimmankin jään.
Ne olivat lyhyet, äänettömät jäähyväiset, joissa ainoastaan kyynelet puhuivat kaunopuheista kieltään, kuten ne ovat puhuneet kaikkina aikoina. Kun viimeinen vilahdus vaunuista katosi nurkan taakse, nähtiin Vapun pään painuvan ikkunan lautaa vasten. Kolmen päivän kuluttua ei häntä enää ollut.
Vaunut vierivät pitkin väkijoukkojen täyttämiä katuja, ohi monen kyyneleisen silmän, heiluvan hatun ja liehuvan liinan laiturille Aurajoen rannalle, missä vene odotteli viedäkseen herttuattaren lipuin koristettuun, kapteeni Van der Brookenin komentamaan Izhora laivaan. Syyskuun 8. päivänä 1742 vangittu neito otettiin vastaan kuningattaren tavoin; kanuunat ampuivat tervehdykseksi, merimiehet olivat ylhäällä raakapuilla, jäykkä, vanha hollantilainen otti komentosillalla odotetun saatettavansa vastaan sotilaan tavalla kunniaa tehden.