Ikäänkuin tämän kunnianosoituksen kaikuna kuului samassa rannalta rummun pärrytystä. Vanha Mikku oli tunkeutunut Wechterin verkatehtaan sillalle; hän oli käynyt Merthenin talossa jokaisen uuden tulokkaan ristiäisissä; hän tahtoi nyt myöskin olla läsnä, kun sen surunlapsi sanoi jäähyväiset. Pari outoa kyyneltä vierähti vanhan kaarlelaisen ryppyisille poskille kastellen rummunnahan. Palikat olivat uppiniskaiset, eivät taipuneet palvelukseen; muuan poika tarjoutui Mikun viransijaiseksi, mutta Mikku sysäsi hänet suutuksissaan syrjään. Rummutettava hänen oli nyt, vaikka se olisikin ollut viimeinen kerta. Ja Sammukin rohkeni nauraa — tuo kuuromykkä Sammu, jonka ukko oli ottanut perinnöksi Vapulta ja josta hän vastoin kaikkia luonnon lakeja tahtoi tehdä rummuttajan…
Ankkuri hinattiin ylös, purjeet nostettiin, airot myllersivät pitkine käsivarsineen Auran sameaa vettä, raskas laiva alkoi hiljalleen lipua jokea alas. Silloin syntyi taas, niinkuin ennen paon päivinäkin, vyöryvä hälinä tuhansien katsojain joukossa … ei kuitenkaan enää tuo entinen kauhun huuto: Venäläiset tulevat! — sillä heidän aikansa oli mennyttä neljäksiseitsemättä vuodeksi — mutta he veivät mennessään Turusta kauneimman saaliin, minkä he milloinkaan ovat saaneet Suomesta … tästä maasta, joka ei koskaan ole synnyttänyt kuninkaantytärtä, mutta synnyttänyt hänen vertaisensa. Kansa käsitti sen … se ei itkenyt, ei riemuinnut, ei kironnut; kohinassa, joka levisi yli torien, rantain ja siltain Izhora-laivan kulkiessa hiljakseen myötävirtaan, oli monenlaisia huudahduksia ja erilaisia tunteita: uteliaisuutta, ihmettelyä, kaipausta, äänekkäitä onnentoivotuksia ja äänettömiä siunauksia.
Eeva Merthen lähti Turusta synnyinseutuansa enää näkemättä muuta kuin kerran. Se tapahtui kuudenkuudetta vuoden kuluttua, kun kahdeksastoista vuosisata, jossa hän oli elänyt, kirjoitti loppunumeronsa aikain kirjaan. Hän viipyi silloin täällä vain yhden päivän, tuli täyttämään kummilleen, rouva Heldtille, joka jo kauan oli maannut monien vuosisatain vainajan kanssa tuomiokirkon kivilattian alla, antamaansa lupausta. Kaksi vanhaa naista, entisen ajan varjoa, polvistui silloin Heldtien sukuhaudan ääreen. Toinen oli Eeva Merthen, toinen Hedvig Heldt. He olivat molemmat eläneet ohitse aikansa, ja he elivät vielä enemmän kuin vuosikymmenen toistakin vuosisataa.
19. SEITSEMÄNSEITSEMÄTTÄ VUODEN KULUTTUA.
Keithin talo Pietarissa oli kaiken sen kokouspaikkana, mitä Venäjän nuoressa pääkaupungissa silloin oli nerokasta ja loistavaa. Paitsi kuuluisan skotlantilaisen maanmiehiä, joita oli varsin useita Venäjän palveluksessa, sai siellä tavata kaikki huomattavat ulkomaalaiset vieraat, ministerejä, sotapäälliköitä, tiedemiehiä, taiteilijoita sekä myöskin niitä Venäjän ylhäisaatelisia, jotka eivät kateudesta tai loukkaantuneesta kansallistunnosta vihanneet muukalaisia. Se oli loistavin aika keisarinna Elisabetin hallituksen aikana. Yhtä yksinkertaisesti kuin Keith esiintyi sodassa, yhtä ruhtinaallinen oli hänen kotinsa rauhan aikana, ja hänen keisarinnansa anteliaisuus oli hankkinut hänelle siihen varoja. Hänen asuntonsa tuli sitä halutummaksi eri puolueisiin lukeutuvien etevien vieraitten kokouspaikaksi, kun hän itse periaatteesta karttoi sekaantumasta silloisen ajan moniin vehkeisiin ja hovijuoniin. Hän oli edelleenkin rehellinen, iloinen, avomielinen sotilas, hienosti sivistynyt ylimys, jalosydäminen ja yleväaatteinen mies, joka aina kulki suoraan, halveksien kaikkia koukkuilemisia.
Oli ihan täydellisesti Keithin avomielisen luonteen mukaista, että Eeva Merthen kaikissa näissä ylhäisen maailman vastaanotoissa oli hänen talossansa emäntänä ja että häntä sellaisena mitä kunnioittavimmalla huomiolla kohdeltiin, vaikkei hänellä ollutkaan Keithin nimeä. Häntä oli yhtä vähän saatettu esitellä Venäjän hovissa kuin ennen Ruotsinkaan, mutta luultavasti esitettiin hänet yksityisesti keisarinnalle, joka oli mielipiteiltään jotenkin vapaa-aatteinen kaikessa muussa paitsi valtioasioissa ja kunnioitti vierailullaan Keithin taloa, jossa kaikki jäykät seurustelusäännöt olivat pannaan julistetut. Kaikki se oli Keithin puolisolle maailmankokemuksen kouluna, missä hän vähitellen yhä enemmän omisti hienot seuratavat ja kehitti ylevyyttä, mitkä molemmat näyttivät olevan hänessä synnynnäisiä, eikä hän kuitenkaan alentunut kevytmielisyyteen, joka ympäröi häntä turmeltuneessa pääkaupungissa.
Tuossa maailman pauhinassa oli onnellisia, rauhallisia levonhetkiä, jolloin nuo kaksi, jotka olivat vannoneet toisilleen uskollisuutta elinajaksi, saivat yksinään tai pienissä seuroissa vapaasti avata sydämensä. Niissä tilaisuuksissa, toisinaan suuremmissakin seuroissa, olivat Pietarissa olevat suomalaiset itseoikeutettuja vieraita. Keith virkkoi leikillä, että hän, maailman oma, oli tuntenut olevansa kotonaan ainoastaan Skotlannissa ja Suomessa. Hän piti puolisonsa maanmiehiä myöskin ominansa. Jos Suomesta saapui ylimpien tai yleensä sivistyneiden yhteiskuntaluokkien jäseniä Pietariin, oli heillä joka päivä vapaa paikka Keithin pöydässä. Alempisäätyisiä kestitsivät palvelijat Daydien valvonnan alaisina. Daydie selitteli irvistellen voivansa syödä kuoreita kilpaa suomalaisten kanssa ja piti siis itseään heidän maanmiehenänsä. Olihan hän ollut hyvin kuuluisa Suomessa; ei tosin oltu häntä suostuttu tunnustamaan kuuluvaksi "ihmisiin", mutta vihdoin oli kuitenkin myönnetty, että häntä mahdollisesti saattoi pitää vähän koiraa parempana.
Eeva Merthenin anteliaisuus oli yhä edelleenkin hyvin suuri, ja siihen turvauduttiin ahkeraan. Kotimaasta tulevat anomuskirjeet seurasivat häntä rajan yli. Moni matkusti Suomesta Pietariin kysymään häneltä neuvoa tai pyytämään apua hänen alati anteliaasta kädestään, ja palasi häntä ylistellen.
Turussa kulki juorujuttu, että Keithin herttuatar oli ollut mustasukkainen sisarensa Kaarinin tähden, joka oli hänen jälkeensä kaunein Merthenin lapsista, ja että Eeva oli pistänyt kynäveitsellä sisartaan silmään häntä rumentaakseen. Se todistaa vain, mitenkä Eeva Merthen vihdoin muuttui kotiseudullaan kansan suussa taruksi ja antoi mielikuvitukselle aiheen mitä kummallisimpiin satuihin.
Todennäköisempi tarina kertoo, että Kaarin Merthenin oli tullut koti-ikävä ja että hän, saatuaan sisareltaan runsaita lahjoja, oli palannut Turkuun. Kaarinilla — sanoo tuo huhu, joka myös oli hyvin sadun tapainen, ellei se varsin hyvin soveltuisi sisaren tuhlaavaiseen anteliaisuuteen — oli Turkuun palatessaan tuhat hopearuplaa, paljon jalokiviä, vuotuinen eläkeraha ja vaatevarasto "niin suuri kuin olisi hänellä ollut vuosisata elettävänä".