Kaarin Merthen kuoli naimattomana Turussa 1790-luvulla ja jätti omaisuutensa eräälle ystävälleen, joka oli hoitanut häntä vanhoilla päivillä.
Venäjää kalvoi tähän aikaan mahtavain ylimysten keskinäinen kateus, ja Keith sai pian tarpeekseen hämähäkin verkoista, joita hän ei voinut lyödä rikki miekallaan. Kiivaasti taisteltuaan Bestuschevin kätyrejä vastaan hän lähti elokuussa 1747 Venäjältä, nousi perheineen englantilaiseen laivaan ja saattoi nyt valita Tanskan tai Preussin palveluksen. Hän valitsi viimeksimainitun. Fredrik II otti hänet mitä suurimmalla kunnioituksella vastaan, ja Preussin sotamarsalkkana Keith oli sitten kuolemaansa asti tuon kuuluisan kuninkaan ja sotajoukkojen johtajan mainehikkaitten päälliköiden luvussa. Ollen väsymättömän toimelias sodassa ja rauhassa, aina uskollinen velvollisuuksiensa täyttämisessä, ankara ylimielisyyttä ja inhimillinen onnettomuutta kohtaan hän nautti aina uuden hallitsijansa täydellistä luottamusta.
Tuo toimelias, usein myrskyinenkin elämä kulutti vihdoin hänen voimansa; vuodet kuluivat ja sirottivat hopeaa sankarin mustiin kiharoihin. Hän ei ollut koskaan säästänyt itseään; nyt alkoi hän tuntea sotaelämän seurauksia rintatautina. Kolme kertaa joutui hänen uupumaton henkensä sidotuksi sairasvuoteeseen, ja joka kerta toipui hän jälleen puolisonsa hoidossa.
Hänellä oli nyt ikää kuusikymmentä vuotta, Eeva Merthenillä kaksineljättä. Oli toukokuun aamu Karlsbadissa, jossa Keith joi terveysvettä. Hän oli palannut aamukävelyltään, ja hänen puolisonsa oli käynyt kylmässä kylvyssään niinkuin hänen oli ollut tapana tehdä joka päivä ja kaikkina vuodenaikoina aina lapsuudesta asti. Ikkuna oli auki ja vuori-ilma henkäili virkistävästi haavoitetun leijonan vuoteelle.
— Suljenko ikkunan? kysyi Eeva englannin kielellä, jota he nyt yksinomaan käyttivät tavallisessa keskustelussaan.
— Älä sulje, vastasi sotamarsalkka. Se on Skotlannin ilmaa. Tahdon hengittää sitä kuollessani.
— Rakas lordini on vielä taisteleva ja voittava, sanoi hänen rinnallaan seisova, alati rohkea ja lohduttava valkyria.
— Jos gentle-flower'ini käskee, niin kaiketi minun täytynee totella, kuului vastaus. Kaksi kertaa on hän jo käskenyt minun jälleen nousta satulaan tästä laiskanvuoteelta ja kahdesti minä olen alamaisena palvelijana häntä totellut. Mutta kerranhan jalustimet murtuvat. Minä vain haluaisin, että se tapahtuisi sotakentällä hevosten reippaasti nelistäessä kuumassa tulessa, kahdenkymmenen askelen päässä urheasta vihollisesta…
— Ja voitossa, mylord!
— Niin, voitossa. Mutta mitä silloin on tuleva gentle-flower'istani?