— Mitäkö tulee? No, senhän tiedät, sisar, yhtä hyvin kuin minäkin. Paras, kaunein ja viisain tyttö, mikä milloinkaan on kukoistanut vanhassa Turussa; se hänestä tulee. Niin, minä en nyt puhukaan hänen muista lahjoistaan. Mutta muistahan, sisko Merthen, että Eeva kohta täyttää kahdeksannentoista vuotensa … että hän jo aikoja sitten on lopettanut koulunsa vanhan Pontin tädin luona … että hän puhuu saksaa melkein yhtä hyvin kuin minun mieheni … että hän on lukenut ranskaa ja opetellut ratsastamaan herra De Maretin johdolla — että hän on lukenut latinaa Iisakki Alanuksen kanssa — että hän voi valita maan parhaimmista avioliitoista minkä tahtoo, niin, että hän on saanut kaikkien nuorten herrojen pään pyörälle, puhumattakaan Iisakki parasta, joka on puolihulluna… Oh, sisko, älä ole milläsikään, vaikka Eeva vähän tahtoo huvitellakin! Nuoruus on aina nuoruus.
— Niin, niin, Jumala suokoon, että kaikki päättyisi hyvin ja onnellisesti. Liiaksi sinä, sisar Heldt, olet hemmoitellut ristitytärtäsi. Kehdosta asti olet kohdellut häntä kuin prinsessaa. No, en puhukaan siitä kuninkaallisesta kumminlahjasta. Mutta ainahan sinä, sisar, olet tahtonut, että hänen pitää olla hieno ja ylhäinen … olet huviksesi asetellut hänen hiuksensa aatelisneidon hiusten tapaan, sisar, olet antanut hänelle triumfanttiliivin ja tilannut hänelle kalleimpia pitsejä Raumalta… Rakas sisar, enhän muuta tahdokaan sanoa, kuin ettei Eeva saata koskaan olla kyllin kiitollinen niin suuresta hyvyydestä, mutta me olemme porvarisväkeä…
— Kiitos ylistelyistä — sanoi iloinen ystävätär nauraen — kun, kuten Eevalla, on kunnia olla niin korkealuottoisen valtiopäivämiehen tytär, saanemme toki pitää toista yhtä hyvänä kuin toistakin. Mutta olethan ihan palavissasi, sisar… Astuhan tupaan ja juo lasi simaa!
Sillä aikaa kun rouvat näin keskustelivat astuessaan rannasta kesätupaan päin, olivat vieraat vähitellen hajaantuneet nurmikolle onnellisina ja hyvillä mielin, minkä kaupunkilaisissa aina vaikuttaa tuollainen retkeily vapaaseen luontoon aurinkoisena, lämpöisenä kesäpäivänä. Sillä vastoin tavallista tapaansa oli sateisuudestaan kuuluisa Helenanpäivä nyt erittäin kaunis ja kirkas. Leuto merituuli viilensi täällä keskikesän kuumuutta, joka teki kaupungin tukahuttavaksi; ja Ruissalon tammien yllä kupuili taivas korkeana ja puhtaana valkoisine, lentävine untuvapilvineen, jotka vain enensivät sen siniloistoa, kuten kaukaiset purjeet lisäsivät Airiston aaltojen eloisuutta ja kauneutta.
— Miten hurmaavan ihanaa! huudahtivat muutamat nuoret tytöt, juoksennellen vihreässä ruohikossa kuin huimat linnunpoikaset.
— Olympialaista! vakuutti eräs nuorista herroista, klassillisuutta tutkiva maisteri Angelstadius, joka tunsi Kreikanmaan paremmin kuin oman Turun.
— Kas, mikä tuo on? huudahti äkkiä varuskirjuri Godtschalk, osoittaen vähän matkan päässä olevalle kunnaalle päin. Kaikki katsahtivat sinne, ja kukkulan huipulla näkyi valkoisiin puetun tytön vartalo ilman sineä vasten kuvastuneena. Tuo taulu, jonka taustana oli taivas ja etualana maa, oli niin viehättävän ihana, että ihastuksen huudahdus tahtomatta puhkesi katsojain huulilta.
— Dafne se on, joka kaitsee lampaitaan Ruissalossa, huusi siro raastuvannotarius Skogsman, joka oli lukenut kaikki paimenrunot.
— Sano Saffo, joka syöksyy kalliolta syvyyteen, oikaisi klassillisuutta tutkiva maisteri Angelstadius.
— Tai Calypso saarellaan! virkkoi ylioppilas von Fagersdorf, joka luki
Odysseiaa yksityisesti professori Petter Fileniuksen johdolla.