— Pitäkää kaikin mokomin varanne, ettei teitä loihdita kuten Odysseun kumppaneja! sanoi nauraen nuori professorinrouva Stenman, hän kun myöskin oli lukenut Odysseian kreikaksi, mikä siihen aikaan ei ollut niin harvinaista kuin nykyjään.
Pitkä, erittäin laiha herra, muumio, jossa oppi näytti muuttaneen kaikki lihakset pergamentiksi ja kaiken veren kirjatomuksi, tuli juuri sinä hetkenä polkua pitkin, irroitti päälaeltaan muodottoman suuren tekotukan, ikäänkuin antaakseen auringon ihmetellä niin paljon viisauden asuntoa, pyyhkäisi pois muutaman hikipisaran, viimeisen jäännöksen kuolevaisen heikkoudesta, ja kääntyi saman nuoren ylioppilaan puoleen, joka äsken oli laukaissut tykit.
— Quid spectant? Mitä he siinä katselevat? kysyi hän.
Ylioppilas punastui kovin tuosta kuuluisan professorin ja kateederisankarin Algot Scarinin puhuttelusta — sillä hän se oli — ja vastasi tuskin kuuluvasti, ikäänkuin häveten, että hänet oli tavattu ilmeisestä epäjumalanpalveluksesta:
— Domine professor, Eeva Merthen se on.
Professori Scarin oli Eevan kummi. Tavallinen kuolevainen ehkä olisi tuntenut ristityttärensä, varsinkin koska tyttö kuului perheeseen, jonka kanssa hän usein seurusteli; mutta opilla on oma etuoikeutensa olla huolimatta semmoisista pikkuasioista. Professori sovitteli tekotukan paikoilleen, puristi kapean nenänsä kultakehyksisten, mutta muuten sangattomien silmälasien väliin, katseli kunnaalla olevaa tyttöä ja antoi lausuntonsa:
— Mehercle, dryas! Muinaiset alaanit ja hunnit uskoivat olevan emanatio maniumia, vainajain haamujen haihtumista. Nuori mies, tuo on sukuhautakumpu, missä hän seisoo. Siispä voit olettaa hänet vain kauniiksi haihtumisilmiöksi, joka on syntynyt kuolleista alaaneista ja hunneista, jättääksemme mainitsematta bjarmit ja goottilaiset, koska suuri Olavi Rudbeck ei anna selvää tietoa näiden kumpujen ensimmäisistä asukkaista. Mitä siihen tulee, että ne olisivat olleet svealaisia tai goottilaisia tai ehkä sviagoottilaisia, kirjoittaa Björner … mutta mikä poikaa vaivaa?… Alane! Alane!
Nuori ylioppilas Iisakki Alanus, jolle huudahdus oli aiottu ja jonka nimen olisi paremmin kuin hautakumpujen pitänyt saattaa otaksumaan hämärää alaanien ja hunnien sukulaisuutta, oli joutunut niin suuren kiusauksen valtaan, että se riisti häneltä tilaisuuden kuulla verratonta luentoa sukuhautakumpujen perustajista. Nurmikolta oli kuultu pormestarinrouvan huolestuneena etsivän tytärtään Eevaa, jota hän ei ollut tavannut missään auttamassa päivällisvalmistuksissa, ja eräs nuori kauppias Simolin oli heti valmis viemään äidin sanan kummulla seisovalle tytölle. Romanttinen raastuvannotarius oli yhtaikaa tarjoutunut Merkuriuksen, jumalain sanansaattajan, toimeen ja pannut pitkät säärensä ahkeraan liikkeeseen. Iisakki Alanus ei voinut jäädä välinpitämättömänä katsomaan noiden kahden kilpajuoksua; hän rupesi heti kolmanneksi, ja olisipa lisäksi vielä lähtenyt pari keski-ikäistä neuvosmiestä sekä pari yliopiston apuopettajaa, jos vain heidän kangistuneet jäsenensä olisivat antaneet hiukkasenkin toivoa nuorempain pikajuoksijain voittamisesta.
Nuori, kummulla seisova tyttö ei tiennyt mitään siitä kaikesta puheesta ja juoksusta, minkä hän oli aiheuttanut. Nuorteana ja keveänä kuin perhonen, joka äsken on lentänyt kultakotelostaan karviaismarjapensaan lehdelle, oli Eeva hehkuvan ihastuksen valtaamana hengittänyt kesän tuoksuja. Epämääräinen levottomuus, selittämätön, polttava kaipuu ajoi hänet vapaaseen, kesyttömään luontoon; heti maalle noustuaan hän oli rientänyt lapsuutensa leikkipaikalle, rannan kauniille kukkulalle, jota oppineet kunnioittivat sukuhautakummun nimellä ja josta oli avara näköala monen selän yli aina Rymättylän saaristoon asti. Siellä, käsi silmillä suojana hiukan värehtivän vedenpinnan häikäisevää auringonvälkettä vastaan, hän katseli laineiden leikkiä ja kaukaa taivaanrannasta kajastavia saaria; kuvaamaton, hämärä mitä huimimman ilon tunne, johon samalla sekoittui mitä hellintä surumielisyyttä, oli vallannut hänen sielunsa; hymy leijaili hänen huulillaan kuin auringonloiste pilvien välistä, ja hänen leikillisen vallattomana repiessään rikki puolikuihtunutta horsmaa näkyi hänen kaunisten, tummien, hehkuvien silmiensä sisimmässä kätkössä puoleksi puhjennut kyynel.
Eeva Merthen oli nyt kahdeksannellatoista vuodellaan aikansa kauneimpia tyttöjä. Pitkä ja solakka, varreltaan täyteläinen, oikea sulotar joka suhteessa hän oli, ja ryhdissä huomasi jotain syntyperäistä kuninkaallista, jolla luonto välistä leimaa suosikkejaan hieromatta kauppoja suvun ja säädyn kanssa. Mistä oli peräisin tuo ylhäisyyden piirre noissa tosin kunnioitettavissa, mutta hyvin porvarillisissa ja yksinkertaisissa oloissa, joissa pikkukaupungin pormestarin tytär oli kasvanut? Kukaan ei osannut sitä selittää. Tosinhan huomautettiin, ettei hän lainkaan ollut porvarillisen, suomalaisen äitinsä näköinen, vaan ennemmin ihannekuva isästään, vanhan böömiläisen, kuten kerrottiin, rappiolle joutuneen aatelissuvun jälkeläisestä, jonka esi-isät jo kolme tai neljä miespolvea sitten olivat juurtuneet Suomen maaperään, menettämättä kumminkaan tummaverisyyttään tai luonteensa tulisuutta, jotka ovat etelämaalaisille ominaisia. Mutta miksipä sama äidillinen luonto, joka kaikkialla jakelee ilmaiseksi lahjojaan, olisi vain Suomessa käyttämättä sitä oikeuttaan? Tässä tytössä oli sulouden leima jo syntymästä asti. Kasvot olivat säännöllisen soikeat, iho läpikuultava, nyt hieman päivettynyt, ja sen suloutta lisäsivät tummat hiukset, jotka silloisen tavan mukaan oli pantu sykeröön ja pyyhkäisty taapäin — muoti, joka paljastamalla säännöllisten kasvojen kauneuden yhtä paljon lisää tuota kauneutta kuin rumentaa muuten sieviä, mutta säännöttömiä kasvonpiirteitä. Tuon jalon profiilin sopusointu oli täydellinen, itämaisten, lämpimien silmien hehku oli vastustamaton. Jos Eeva Merthen olisi elänyt valtaistuimen läheisyydessä, olisi hän muuttanut valtakuntien kohtaloita, sillä hän oli luotu kiehtomaan ja vallitsemaan. Mutta kätkössä maailman syrjäisessä sopessa saattoi hän tehdä vain yhden onnelliseksi ja kaksikymmentä onnettomaksi.