Eräänä kylmänä, koleana joulukuun päivänä istui konsuli Lauri Gråberg — hän, joka ei ollut päässyt kauppaneuvokseksi — konttorissaan. Huone oli salin takana, makuuhuoneen edessä, erityinen ovi johti siitä kylmään eteiseen. Sisustuksensa puolesta se ei juuri sanottavasti ollut nykyajan rikkaan kauppiaan työhuoneen kaltainen. Kalustona oli kirjoituspöytä, pulpetti, sohva, joitakuita nahkapäällyksisiä tuoleja, kaappi kirjanpitoa varten ja seinällä konttorialmanakka, jossa tavanmukaiset ristit osoittivat jo kuluneita viikkoja; kassa oli makuuhuoneen lipaston laatikossa; ei ollut mitään ylellisyyttä, ei hajamielisiä, kalpeaposkisia ja tylsäkatseisia konttoriherroja rapisuttamassa kyniä. Siinä työpajassa viitoitettiin suunta, jota laivojen tuli kulkea merellä, posti selviteltiin ja työmiehiä pantiin sadoittain liikkeeseen, eikä siinä kuitenkaan ollut muuta työnjohtajaa kuin kauppahuoneen päämies ja mustantäplikäs kissa, joka täytetyllä sohvalla nautti olemassaolostaan niin mukavasti kuin suinkin mahdollista.
Gråbergin kauppahuoneen silloinen päämies oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen leski, mustaverinen, parta oli sileäksi ajeltu, tukka hyvin suittu, vaatteet tarkoin harjatut, paidan kauluri oli kankeaksi silitetty, ruumis hieman lihavahko, iho kalpea, kaulassa oli musta kaulaliina, yllä oli sininen työpuku. Paitsi tavallisia palvelijoita oli hänellä oma poika, kolme kirjanpitäjää ja yhtä monta juoksupoikaa, mutta heille ei kellekään suotu sijaa konttorissa, paitsi aamuisin talonpoikia vastaanotettaessa, jolloin vanhin kirjanpitäjä oli saapuvilla tiliä tekemässä. Koko kirjeenvaihdon, paitsi englannin, tanskan, espanjan ja italian kielillä, hoiti päällikkö yksin.
Hän oli juuri lukenut äsken tulleen kirjeen ja tarttunut kynään, vastatakseen siihen, mutta näytti olevan kahden vaiheilla sen sisällyksestä. Otsa oli synkkänä. Alahuuli paljon pitemmällä ylähuulta.
Syysmyrsky vinkui ikkunoita vasten. Salissa löi seinäkello yksitoista. Ennenkuin viimeinen lyönti ehti kaikua kuulumattomiin, astui konttoriin noin seitsemänkymmenen vuoden ikäinen vanhus, pieni, hoikka mies; hänellä oli erittäin siisti sininen hännystakki, kaulassa hänellä oli valkoinen liina; liikkeiltään hän oli vilkas ja norja kuin nuorukainen, silmät olivat älykkäät, harmaat ja alinomaa urkkivat; jotakin linnun valppauden tapaista valvovaa oli koko hänen olennossaan. Hän riisui yltään ohuen päällystakkinsa, ripusti sen ovenpielessä olevaan vaarnaan, silitteli takkinsa hialla hienoa, mustaa silinterihattuaan, tasoittaakseen sen nukkaa, ja näytti sitten odottavan päällikön käskyjä.
— Hyvää huomenta, Edvardson! sanoi konsuli Gråberg yksitoikkoisesti ja kääntymättä tulijaan päin.
Kauppalaivankapteeni Edvardson, Gråbergin apulainen ulkomaisessa kirjeenvaihdossa, asettui kirjoituspöydän kulmauksen ääreen ja kysyi:
— Kuuluuko uutta Neptunista?
— Ei, vaan Jupiterista. Haaksirikko Juutinmaan rannalla.
— Suuriko?
— Luultavasti.