Aina niiltä ajoilta alkaen, jolloin länsikaupungit vuonna 1765 saivat tapulioikeuden, näkyi niissä kohoavan jonkinmoinen kauppiasylimystö, ja sen mahtavuus kasvoi vuosi vuodelta. Rikkautta seurasi pöyhkeys, valtaa kilpailu. Siellä nähtiin, tosin kyllä pienessä mittakaavassa, jotakin samantapaista kuin rikkaitten Pohjois-Italian kaupunkien sisälliset ja ulkonaiset taistelut keskiajan lopulla. Joka kaupungissa oli patriiseja, joilla oli varallisuutensa tähden mahtava vaikutusvalta, ja plebeijejä, jotka kadehtivat, pilkkasivat ja vastustivat patriiseja, pitäen itseään sorrettuina ja syrjäytettyinä. Mutta samalla kun joka kaupunki siten alinomaa kuohui sisäisestä eripuraisuudesta, oli kukin niistä myöskin kateellisessa riidassa naapurikaupunkiensa kanssa, ja vaikkei siellä niinkuin Italiassa puhjennutkaan ilmi sotaa ja taistelua kilpailevien kaupunkien kesken, niin ei silti suinkaan puuttunut valtioviisaita vehkeitä, molemminpuolisia hyökkäyksiä markkinoilla, pisto- ja herjaussanoja, tappeluita, ja kaikenmoista sodankäyntiä riidanalaisilla kauppa-alueilla, tervaa polttavissa ja lankkujakuljettavissa Pohjanmaan pitäjissä. Eikä vertailun täydennykseksi puuttunut edes noita italialaisten raharuhtinasten kesken niin kuuluisia sukuvihollisuuksiakaan, joita ilmestyi osaksi kussakin kaupungissa erikseen niiden mahtavimpien sukujen ja liittolaisten kesken, osaksi eri kaupunkien mahtajien välillä. Siitä vilkkaasta yhteydestä, missä oltiin Tukholman kanssa, seurasi, ettei ajan sivistystaso noissa Länsi-Suomen pikkuvaltioissa ollut alhaisempi kuin muussakaan maassa; mutta se ei paljon merkinnyt. Varsin usein erotti rikkaimmat ja mahtavimmat vain ohut, kiiltävä pinta kansanjoukosta, jonka raakalaismurretta puhuttiin varakkaimmissakin perheissä. Sitävastoin olivat kauppavoitto, yritteliäisyys, keskinäinen kilpailu ja kilvoitteleminen naapurien kanssa luoneet ihmeteltävän käytännöllisen kelpoisuuden, tarmokkaita luonteita ja koko joukon paikkakunnallisia omituisuuksia, jotka paikka paikoin ikäänkuin kiteytyivät hullunkurisiksi originaaleiksi. Saara Wacklinin "Satanen muistelmia Pohjanmaalta" on säilyttänyt joitakuita piirteitä siitä pienestä, kirjavasta eriskummallisten omituisuuksien maailmasta. Jokailla tai jollakin Bret Hartella olisi siinä ollut tyhjentymätön aartehisto.

Eräässä noista vilkkaista, toimeliaista, rikkaista, kateellisista ja keskenään alituisesti kapinoitsevista pikkukaupungeista olivat asukkaat jo kauan olleet jakaantuneina kahdeksi puolueeksi kahden mahtavimman kauppahuoneen mukaan, joita nimitämme Halmiksi ja Gråbergiksi. Molemmat olivat tunnetut toimeliaisuudestaan ja vireydestään. Kummankin rikkaus oli saanut alkunsa jo holhoojien hallitessa Kustaa IV:n Aadolfin alaikäisyyden aikana, mikä oli yhtä edullinen kaupalle kuin kunniaatuottamaton valtiollisella alalla. Mutta sillävälin kuin Gråberg säilytti voittoatuottavan liikkeensä, vieläpä sitä lavensikin, sai kauppahuone Halm kokea vaihtelevia kohtaloita ensimmäisen Napoleonin ajan tuottamissa suurissa mullistuksissa. Mannermaapolitiikka kyllä usein palkitsi rohkeimmatkin kauppayritykset, joihin Englannin kanssa ryhdyttiin, pikaisella voitolla, milloin vain onnistui välttää ranskalaisia ja jonkin aikaa myöskin venäläisiä risteilijöitä, mutta yhtä usein saattoi se häviöönkin petolliseen onneensa luottavat keinottelijat, jotka sopimattomaan aikaan olivat lähteneet vesille ja näkivät kallisarvoisten tavarainsa joutuvan armottoman vihollisen saaliiksi. Sillä tavoin joutui toiminimi Halm yht'äkkiä häviön partaalle, jota vastoin toiminimi Gråbergin laivat purjehtivat onnellisesti satamaan. Muutamia vuosia myöhemmin kääntyi taas onni, ja tällöin oli taas toiminimi Gråberg kärsinyt tuntuvia vahinkoja, ja Halm kohosi yht'äkkiä entiseen vaurauteensa uusien ja rohkeitten kauppayritysten avulla, joihin se oli Amerikassa ryhtynyt.

Nuo käänteet olivat tuntuvasti puhdistaneet ja horjutelleet koko pientä kaupunkia. Mahtavilla kauppahuoneilla oli kumpaisellakin omat suojattinsa ja puoluelaisensa, jotka olivat riippuvaisia heidän suosiostaan — ei ainoastaan joukoittain merimiehiä, kirvesmiehiä, seppiä ja kaikenlaisia työntekijöitä perheineen, vaan vielä suuret joukot pikkukauppiaita, käsityöläisiä, virkamiehiä ja talonpoikia, jotka olivat noitten rikkaitten kauppahuoneitten "kirjoissa" tai olivat heille tallettaneet säästörahansa. Kun Halmin kauppahuoneen nähtiin lähenevän häviötään, vainosivat saamamiehet leppymättömän ankarasti kaikkia sen puoluelaisia, jotka eivät alistuneet Gråbergin valtaan, ja kun taas Halmin kauppahuone kohosi rappiotilastaan, mutta Gråbergin valta väheni, kosti vastikään kukistettu, mutta jälleen voitollaoleva Halmin puolue vastustajilleen yhtä hellittämättömän ankarasti. Korkeampia yleisiä harrastuksia pieni kaupunki tuskin tunsikaan, vaikka tosin ajan valtiollisia tapauksia tutkisteltiin niistä laihoista uutisista, joita Åbo Tidningarit tai Stockholmsposten monen kuukauden kuluttua näkivät hyväksi ilmoittaa heille, mutta harvoin annettiin noille tapauksille muussa suhteessa mitään arvoa kuin siinä, miten ne vaikuttivat kauppaetuihin tai olivat vanhoille herroille sopivia valtioviisastelun aiheita heidän totilasiensa ääressä mietiskellessään. Jos tähän lisätään, että sen ajan taide rajoittui mitä kurjimpiin venäläisiin ja saksalaisiin puupiirroksiin ja kirjallisuus tunteellisiin rosvoromaaneihin, joiden kanssa aika ajoin virkistävästi vaihtelivat Franzén ja Choraeus, vihdoin myöskin Frithiofin satu ja Walter Scott, niin on helppoa ymmärtää, että raha ja ainoastaan raha, kaikista yksityisten paremmista ja jalommista tunteista huolimatta, oli varsinainen määräävä valta tässä yhteiskuntaelämässä, joka oli niin etäällä ajan syvemmistä sivistysvirroista.

Vähää ennen kertomuksemme alkua oli jonkinlainen aselepo syntynyt Gråbergin ja Halmin kilpailevien suurvaltain välillä joko siitä syystä, että molemmat kauppahuoneet olivat sillä hetkellä jotakuinkin yhtä voimakkaat, tai sentähden, että kumpaisenkin kauppahuoneen vanhat päämiehet melkein samaan aikaan olivat vaihtaneet maalliset konttorikirjansa, vekselinsä, kurssinsa ja saamisensa korkeampaan kirjanpitoon, jossa tulot ja menot lasketaan toisen vaihtoarvon mukaan. Pojilla, jotka tulivat isäinsä sijaan, oli vähemmän henkilökohtaista vihaa merkittävänä saatavien luetteloon vastustajiensa konttokirjaan. Olivatpa he vielä lisäksi sekaantuneet sukulaisuussuhteihinkin siten, että eräs Gråberg ja muuan Halm naivat sisarukset ja mukaantuivat seurustelemaan keskenään säädyllisen ja kohteliaan ystävällisesti, kuten on tapana samassa seudussa asuvien vankkojen liikemiesten kesken, ja mikä ei estä ketään arvoisan ystävänsä niskoille toivomasta kaikkia mahdollisia haaksirikkoja ja vararikkoja, samalla kuin nostaa hattuaan ja toivottaa hänelle hyvää huomenta. Kilpailemasta niin sisä- kuin ulkomaan kaupassa ei kumpikaan kauppahuone silti hetkeksikään luopunut. Yhteenliittymisen aika ei ollut silloin vielä tullut Suomeen; niinpä ei juolahtanut kenenkään mieleen, että kaksi mahtavaa kauppahuonetta olisi voinut varttua toista vertaa mahtavammaksi, jos ne olisivat solmineet keskenään sellaisen liiton, jota kauppakielessä nimitetään yhtiöksi. Uusi ystävyys ei siis estänyt noita kahta uutta kilpailijaa mitä huolellisimmin pitämästä toistensa liikkeitä silmällä ja urkkimasta tarkkaan selville toistensa heikkoja puolia sekä liikeasioissa että, inhimillistä kyllä, yksityisissä perhesuhteissakin. Liikemies ei saa koskaan halveksia pienintäkään vipusinta, jolla hän voi kohottaa omien osakkeittensa arvoa toisen häviöksi, ja kuinka usein onkaan suurenmoisia keinotteluja perustettu ilmisaatuun perhesalaisuuteen, vähäpätöiseen, aikoja sitten tehtyyn tyhmyyteen, ruumiin tai sielun heikkouteen sekä muihin samanlaisiin, puhumattakaan siitä, miten voidaan onnellisen sattuman avulla saada tietoja jostakin viattomasta erehdyksestä, joka oikeudessa, taitavan ja halullisen lakimiehen sitä mustatessa, muuttuu varsin rumannäköiseksi!

Pieni kaupunki oli tuon valtioviisaan kahden suurvaltansa välillä vallitsevan aselevon johdosta jo kymmenkunnan vuotta nauttinut kadehdittavaa ja pitkään aikaan tuntematonta rauhaa, kunnes uusi odottamaton tapaus uhkasi taaskin heittää sytykkeen seudun vielä osittain palon varalta vakuuttamattomiin, tulenarkoihin aineksiin.

Konsuli Hannu Herman Halm, Halm & Kumppanin kauppahuoneen päämies, sai nimittäin keisarilliselta majesteetilta aivan odottamatta kauppaneuvoksen nimen, kunnian ja arvon. Miten se oli käynyt, pysyi salaisuutena, joka ansaitsi sitä enemmän tutkistella sentähden, ettei vielä ketään kaupungin arvoisista kansalaisista oltu nähty mahdolliseksi kantamaan niin korkeata arvonimeä aina Kustaa III:n ajoista asti, jolloin eräälle Gråbergille, kertomuksemme aikaisen, saman toiminimen johtajan isoisälle tuli moinen kuninkaallinen suosio osaksi siitä syystä, että hän oli 1789:n vuoden sodan aikana varustanut neljä tavaralaivaa valtion palvelukseen. Halmin puoluelaisten mielestä oli tosin aivan oikeutettua ja kohtuullista, että koska yksi Gråberg jo ennen oli ollut kauppaneuvoksena, oli nyt jonkun Halmin vuoro päästä siksi, jotta siten oikeus olisi tapahtunut kummallekin suurvallalle ja jotta niin sanoaksemme heidän kunniansa taas olisi päässyt tasapainoon. Sitä vastoin Gråbergin toiminimen kannattajat pitivät sitä naurettavana, jopa hävyttömänäkin, että Halm, halpa Tanskan varakonsuli, jonka koko valtiollinen merkitys rajoittui siihen, että hän vain joka viides tai kuudes vuosi antoi konsulipassin jollekin haaksirikkoon joutuneelle merimiehelle ja lainasi hänelle rahoja, jotta hän pääsi matkustamaan kotiinsa Köpenhaminaan — että semmoisen miehen piti sellaisessa kunniakysymyksessä saada etuoikeus englantilaisen — ajatelkaa, englantilaisen! — varakonsulin, sellaisen kuin Gråbergin rinnalla, joka ei ainoastaan ollut samassa suhteessa Halmiin kuin Englanti Tanskaan, vaan jolla vielä lisäksi oli se merkillinen valtiollinen vaikutus, että hän joka vuosi oli kirjeenvaihdossa Lontoon kauppahuoneiden kanssa, ja oli sitä tärkeää kirjeenvaihtoa varten ottanut avukseen konttoriinsa erään entisen laivurin. Gråbergin puolue oli varma siitä, että jos vain Gråberg itse tai hänen ystävänsä olisivat sanallakaan viitanneet sinnepäin kenraalikuvernööri Zakrevskyn käydessä matkoillaan paikkakunnalla ja aterioidessa Gråbergin luona, niin olisi kauppaneuvoksen valtakirja jo paljon aikaisemmin tullut korkeimmasta paikasta kuin sade ruskoisesta pilvestä juuri Gråbergille eikä muuanne. Mutta sitä tehdäkseen oli Gråberg ollut liian ylpeä ja samalla liian vaatimaton. Halm ja hänen ystävänsä sitä vähemmin. Heidän salapolkunsa kyllä tunnettiin, tiedettiin, että Halm oli kesällä uuden, Zakrevskyn jälkeen tulleen kenraalikuvernöörin käydessä paikkakunnalla, hänen kunniakseen ammuttanut kahdella tykillä Hirsipuumäellä; tiedettiin, että Halmin oli tuttavuuksiensa avulla onnistunut hankkia Oportosta maaherralle sellaista portviiniä, jota vain englantilaisen lordin huulet saavat joskus koskettaa — ja kuitenkin oli Gråberg eikä Halm Englannin konsulina paikkakunnalla! Tarvittiinko enää enemmän todistuksia? Halm oli onnenonkija, vehkeilijä, melkeinpä maankavaltaja. Kyllähän vielä nähtäisiin, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja että vielä sekin päivä koittaa, jolloin tuo naurettava kauppaneuvos saisi merkitä uuden valtakirjansa parhaimmaksi arvopaperiksi varojen puolelle tilikirjaansa vastaisessa vararikossaan.

Naurettavaa tuossa arvonimikysymyksessä oli se, että vastapuolue piti asiaa niin äärettömän tärkeänä, kun taas toiselta puolen äsken ylennetty ja siten kateuden alaiseksi joutunut Halm itse otti uuden arvonsa vastaan teeskentelemättömästi kiukustuneena. On surullista sitä tunnustaa lainkuuliaisesta alamaisesta, mutta niin asia kuitenkin oli, että Hannu Herman Halm viskasi valtakirjansa lattialle ja suutuksissaan tallasi sitä jaloillaan. Miten se oli mahdollista? kysyy hämmästynyt lukija. Niin, sanokaas! Se kuuluu uskomattomalta, mutta niin oli kuitenkin asia. Valtakirjan lunastus, karttapaperi, tutkinto, vaivais- ja työtalon maksut ym. nousivat yhteensä yli yhdeksänsadan ruplan senaikaista rahaa, ja Hannu Herman Halm osasi antaa rahoille arvoa. Hän olisi myynyt uuden arvonimensä vaikka puolesta siitä hinnasta, jos joku olisi hänelle sen tarjonnut. Mitä hyötyä hänellä oli arvonimestä? Ei mitään; korkeintaan huvi, että voi sillä suututtaa Gråbergia. Ja mihin tarvitsi hän moista arvoa? Saattoiko hän kauppaneuvoksena edes killingilläkään ylentää tahi vähentää vaihtoarvoa Hampurin pörssissä? Ei, Hannu Hennan Halm tarvitsi vain kultaa ja taaskin kultaa, ei mitään muuta kuin kultaa. Se kuului ammattiin, se oli veressä. Se oli sukuperintö…

Onneton perintö! Ennemmin kaikki korukalut turhuuden markkinoilta kuin kadotukseen vievää, pirullista kultaa, kultaa, kultaa!

2. TOIMINIMI LAURI GRÅBERG.

Minä sanoisin sitä kelpo kaupaksi…