Eeva Merthenin viimeisistä vuosista kirjoittaa sama von Ense: "Hän eli vanhaksi" — 88 vuoden ikään — "kylpi talvellakin jääkylmässä vedessä ja pysyi karkaisevan elintapansa avulla voimakkaana ja liikkeellä aivan viimeiseen asti. Ihaillen kerrotaan hänen harvinaisen kauniista ja ilmeikkäistä silmistään, joiden katse oli valtavan läpitunkeva…"
Hän eli toistakin miestään kauemmin, miestään, josta ei tiedetä juuri mitään. Rouva Hecht, nykyjään (1881) yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen leski Stralsundissa, on lapsuudessaan nähnyt Eeva Merthenin. Hän muistaa vielä pitkän, komean vartalon, ja kertoo, että maaneuvoksetar von Reichenbach, aina kasvot hunnulla peitettyinä, kannatti itseään tervehdyskäynneille Stralsundin vanhojen ruotsalaisten aatelisperheitten luo, jotka sittemmin ovat kuolleet sukupuuttoon tai muuttaneet sieltä pois. Herra Hecht oli maaneuvoksettaren kuoltua ostanut Reichenbachin komeasti sisustetun talon, joka sitten oli rappeutunut, ja siitä löytänyt muun muassa kaksi suurta arkkua täynnä papereja, jotka nekin myöhemmin ovat joutuneet hukkaan.
Varnhagen von Ense mainitsee ensimmäisestä liitosta monta lasta, joita Keith oli suuresti rakastanut ja joille hän oli toimittanut huolellisen kasvatuksen, ja lisää, että vielä nyt (1844) sanotaan Keithin ja Eeva Merthenin jälkeläisiä elävän Berlinissä. Toisesta avioliitosta ei mainita mitään lapsia. Nimi Merthens tavataan ainakin Kuurinmaalla, eikä morganaattisesta avioliitosta syntyneitä lapsia estä mikään pitämästä äitinsä nimeä. Mutta jos Eeva Mertheniltä olisi jäänyt lapsia, on tuskin uskottavaa, että hänen kallisarvoinen irtaimistonsa, hopeansa ja jalokivensä, niiden joukossa myöskin hänen kuuluisa kumminlahjansa, olisi myyty Hampurin juutalaisille tai että hänet olisi perinyt Potsdamissa asuva herra von Reichenbachin sukulainen, presidentti Heuer, jonka hallussa on myöskin ollut Eeva Mertbenille vuonna 1755 maalattu erinomainen Keithin muotokuva. Vielä vähemmän luultavaa on, että hyvin kasvatetut lapset olisivat jättäneet sellaisen äidin haudan muistopatsaatta.
"Eva von Reichenbach, geborene Merthens" kuoli Stralsundissa 15. päivänä lokakuuta 1811. Tuon tiedon on 15. päivänä maaliskuuta 1881 vahvistanut sikäläisen Helgeandin seurakunnan kirkonkirjojen mukaan samaisen seurakunnan pastori. Eräs vainajan muiston ystävä on turhaan etsinyt hautaa tai patsasta, joka osoittaisi, mihin kahdeksannentoista vuosisadan Suomen herttuatar on laskenut väsyneen päänsä lepoon. Jaakko Keithiä ylistivät runoilijat ja puhujat, kuvanveistäjät ja maalarit; hänen haudallaan Hochkirchenissä kohoaa harmaalta marmorijalustalta valkoinen marmoriuurna kultakirjoituksineen ja kaksine surevine hengettärineen; Fredrik II pystytti hänen marmorista veistetyn kuvapatsaansa Wilhelmin kentälle Berliniin. Hänen puolisostaan ei ole mitään kuvaa, ei maalattua eikä marmorista, eipä edes hautaakaan. Ei mikään runoilija ole laulanut tuosta nerokkaasta naisesta, jonka muisto on jäänyt jälkimaailmalle liittyneenä Keithin muistoon. Mutta vaikka hänen elämänsä on ikäänkuin sulautunut Keithin elämää ja Keithin kuoltua hävinnyt varjoon, ei hän ole vaatinut itselleen edes Keithin nimeä, joka olisi puhdistanut hänet jälkimaailman silmissä. Paljosta saattaa nainen kieltäytyä sen puolesta, jota hän rakastaa, mutta tämä kieltäytyminen on niin suuri, että sitä on sanottava yleväksi.
Matias Elg sanoi: "Mikä on suurta? Se, mikä kieltää itsensä, sillä se ylennetään."
Vappu sanoi: "Silloin sinä otit helmet ja heitit ne toisen toisensa jälkeen suureen mereen. Tuossa on nuoruus … tuossa on kauneus … tuossa on rikkaus … tuossa on ylhäisyys … tuossa on nero"… Mitä on enää jäljellä Suomen herttuattaresta? Rakkauden muisto, rakkauden, joka ei riipu kiinni maan tomussa, rakkauden, joka äärellisessä maailmassa etsii äärettömiä päämääriä — palvelevan, uhrautuvan rakkauden, joka ei etsi palkkaansa. Sellainen rakkaus pysyy eikä se voi hävitä, sillä se on kuolematon.
KULTA-AAVE
1. KAKSI SUURVALTAA.
Se kuului ammattiin…
1830-luvulla olivat Suomen länsirannan kaupungit, Turusta aina Ouluun saakka, maamme kaupan ja meriliikkeen johtajina. Venäjä ei vielä silloin ollut Suomen suurena markkinapaikkana, vaan pikemmin Ruotsi, Tanska, Saksa ja Länsi-Eurooppa, joiden satamiin oli länsirannikolta lyhyempi matka. Teollisuuden vielä ollessa kapalossaan ja maanviljelyksen itsepintaisesti kyntäessä vanhoja vakoja, onnistui kaupan ja meriliikkeen kohota kukoistukseen sellaiseen, jota ei ennen vielä oltu nähty, ja koota kosolta kultaa länsimaista, ei kuitenkaan niin paljoa viennin ja tuonnin kehnoista kauppaoloista, joiden tuloksena alinomaa oli minus, kuin tavarain kuljetuksella satamasta satamaan kaikissa maanosissa, missä juuri oli sen plus'in salaisuus, joka palkitsi kulungit ja tuotti muutamille melkoiset varat.