— Hän lähettää teille veljen tervehdyksen.
Maanpakolainen huoahti helpommin. Hän oli musertanut kolme niistä sydämistä, jotka olivat sykkineet hänelle lämpimimmin tässä elämässä. Nyt olivat he kaikki antaneet hänelle anteeksi.
Seuraavana aamuna kello kuusi vihittiin Jaakko Keith, joka kuului Skotlannin reformeerattuun kirkkoon, ja luterilainen Eeva Merthen. Eeva piti porvarillisen nimensä ja Keith esi-isänsä, yhdeksän skotlantilaista lordimarsalkkaa. Morsian ei kantanut kumminlahjaansa. Kello kahdeksan oli Keith taaskin kuningas Fredrik II:n sotamarsalkkana.
Diakoni Elg otti itselleen vain matkakulut, mutta Turun köyhille hän toi runsaan lahjan.
Vuonna 1789 tai 1790 eli Pirkkalassa Suomessa seitsenkymmenvuotias nainen, jota naapurit sanoivat "Preussin Annaksi" ja joka oli 1762 seurannut Pommerista palaavia suomalaisia sotamiehiä kotiseuduilleen. Hän oli ollut Eeva Merthenin vanha uskottu palvelijatar ja yksi niistä muutamista todistajista, jotka olivat läsnä noissa ennen sotaa toimitetuissa aamuvihkiäisissä.
Eeva Merthenistä tuli lempeä iltarusko Keithin myrskyisen elämän ehtoona. Keithin elämän kahden viimeisen vuoden kuvaileminen olisi sama kuin samanaikuisen seitsenvuotisen sodan historian kopioiminen. Hän oli mukana kaikkialla ja ensimmäisenä rivissä taisteli itävaltalaisia, saksilaisia, ranskalaisia ja venäläisiä vastaan — samoja venäläisiä vastaan, jotka hän itse oli opettanut voittamaan, mutta jotka jo olivat unohtaneet hänen kauniin taitonsa: voitettujen inhimillisen kohtelun. Ainoastaan harvoina ja lyhyinä sodan lepohetkinä saattoi hänen puolisonsa käydä häntä tervehtimässä. Silloin astui toisinaan telttaan "vanha Fritz" napitettuine päällysnuttuineen ja kankeine tekotukkineen, puheli iltahetkisen noiden kahden kanssa ja lupasi tavalliseen leikilliseen tapaansa korpraalin paikan kuuluisassa krenatöörijoukossaan heidän vanhimmalle pojalleen, "kun hän vain tulee kyllin pitkäksi".
Keith kuoli yhtä urhoollisesti kuin oli elänytkin. Hän oli turhaan varoittanut kuningasta aseman vaarallisuudesta tämän asettuessa Hochkirchenin luo Daunia vastaan. Kuutamossa ja sumussa varhain aamulla 14. päivänä elokuuta 1758 hyökkäsi Daun 50.000 itävaltalaisensa kanssa liian itsevarmojen preussiläisten kimppuun. Suunnattomassa hämmingissä oli Keith ensimmäisiä hyökkäämässä kahden kiireessä kootun rykmentin kanssa vihollista vastaan. Yltympäri raivosi murhaava kanuuna- ja kiväärituli, urhoollisen marsalkan vatsanpohjaan lensi luoti, mutta hän pysyi kuitenkin hevosen selässä joukkojaan johtamassa. Silloin sattui toinen musketinluoti rintaan; kohta sen jälkeen syöksi hänet kartessinluoti hevosen selästä, ja hän kaatui sanaakaan sanomatta uskollisen englantilaisen palvelijansa Tibayn syliin. Tämäkin joutui kohta hurjassa verilöylyssä kuoleman omaksi. Niiden 15.000 kuolleen joukosta, jotka peittivät Hochkirchenin verisen tantereen, löydettiin seuraavana päivänä Keithkin, ryöstettynä, alastomana, vain kroaattiviitalla peitettynä. Hänet vietiin monen muun vainajan kanssa kylän kirkkoon. Sinne saapui kohta voittaja Daun Keithin entisen adjutantin, eversti de Lacyn kanssa, joka nostaen kroaattiviitan lievettä kyynelsilmin huudahti: "Isäni paras ystävä Keith!"… Yhtä liikutettu kuin Lacy oli Daunkin ja hän toimitti ruhtinaalliset hautajaiset; kaksitoista kanuunaa ja kahden rykmentin kiväärinlaukaukset jyrisivät Suomen entisen valloittajan haudalla. Hän oli kaatunut pelastaessaan Fredrik II:n ja suurimman osan hänen armeijastaan täydellisestä perikadosta.
Keithin elämäkerran kirjoittaja Varnhagen von Ense sanoo Jaakko
Keithistä ja hänen puolisostaan muun muassa:
"Hän oli keskikokoinen mies, kasvojen väri oli tumma, hiukset mustanruskeat, kulmakarvat suuret ja tuuheat, hän oli piirteiltään päättäväisen ja kuitenkin lempeän ja jalon näköinen. Hänen ylhäinen, varma ryhtinsä herätti yht'aikaa kunnioitusta ja luottamusta. Hänen luonnostaan voimakas ja notkea ruumiinsa oli kärsinyt paljon sodan vaivoista Venäjällä; viime vuosina horjui hänen terveytensä, ja siitä lienevät hänen kasvonpiirteensä saaneet hellemmän ilmeen, koskapa kaikki, jotka hänet tunsivat, kuvailevat häntä lempeäksi ja rakastettavaksi vanhukseksi. Hän ei rakastanut komeutta eikä ylellisyyttä, vaikka hän eli isoisesti ja piti monia palvelijoita, joita hän aina kohteli ystävällisesti, mutta joiden palvelusta hän harvoin käytti itseään varten, koska hän mieluimmin toimitti itse sen, mitä olisi saattanut käskeä muiden suorittaa. Hän ei ollut koskaan nainut,[10] mutta jätti jälkeensä Suomesta kotoisin olevan morsiamen Eeva Merthenin. Eeva Merthen oli kaunis, muhkeavartaloinen, olennoltaan hyvin miellyttävä nainen, jolla sitä paitsi oli mainio ymmärryksen lahja ja rohkea, ylevä sydän. Saksaa hän ei puhunut oikein sujuvasti" (rouva Heldt näyttää tässä suhteessa arvanneen ristityttärensä taidon liian suureksi), "mutta käytti oivallisesti ranskaa, luki Tacitusta alkukielellä ja oli saavuttanut yleensä harvinaisen henkisen sivistyksen. Rauhan aikana Keith vietti tavallisesti illat hänen seurassaan, ja jotkut ystävät olivat silloin aina tervetulleet heidän luokseen. Sodan aikana Eeva Merthen kävi toisinaan Keithiä tervehtimässä ja oli hänen uskollisena hoitajanaan, milloin Keith joutui vuoteen omaksi, kuten kesällä 1758 Olmützin edustalla Schlesiassa. Muiden naisten seurasta Keith ei välittänyt."
"Keithin kuoltua — jatkaa elämäkerran kirjoittaja — Eeva Merthen kietoutui oikeudenkäyntiin Keithin veljen, lordimarsalkan kanssa, joka vaati perintöä, vähemmän tilusten ja rahain tähden, joita ei paljoa ollutkaan jäljellä, kuin muun jälkeenjääneen omaisuuden tähden, millä oli arvonsa muistona. Sotilastestamentti määräsi kaikki Keithin kihlatulle; kuningas ei sekaantunut asiaan, lordimarsalkka sai ainoastaan vähäisen osan puhtaasta rahasta; hänen omien sanainsa mukaan tuli hänen osakseen vain seitsemänkymmentä dukaattia. — Eeva Merthen meni sittemmin avioliittoon Stralsundin linnanpäällikön (maaneuvoksen) von Reichenbachin kanssa ja eli onnellisena. Keithin muistoa hän piti aina mitä suurimmassa kunniassa eikä myynyt hänen kaunista, Pesnen maalaamaa rintakuvaansa edes kuninkaallekaan, joka siitä tarjosi suuria summia. Hän oli yleensä kunnioitettu, ja hänellä oli suuri arvo ylhäisimpienkin henkilöitten piirissä. Etenkin Preussin prinssi Henrik osoitti häntä kohtaan suurta huomiota ja kirjoitti hänelle mitä kunnioittavimpia kirjeitä, jotka kuitenkin sittemmin yhdessä prinssin ja kuninkaan Keithille kirjoittamien kirjeiden kanssa Eevan tahdosta poltettiin."