— Täältä kaatui mies, virkkoi jälleen ylioppilas, huomattavasti levottomana siitä muistutuksesta. — Enhän vain liene haavoittanut ketään?
— Et, onneksi et muuta kuin kinosta, eikä se ollut sinun ansiosi. Poikien ei pitäisi koskaan saada käsitellä niin vaarallisia leikkikaluja. Mutta katsohan nyt, miten voit auttaa meitä taas matkalle.
— Ja te, täti, ajatte vain yhdellä hevosella, neljä henkeä vedettävänä … te, täti, jolla olisi varaa käyttää vaikka kolmeakymmentä.
— Kyyti maksaa rahaa.
— Ja mikä saattoi teidät, täti, nyt tälle pitkälle Tampereen matkalle?
Eikö tavallinen marssi ole Kuopion markkinoille?
— Miksikö minä matkustan Tampereelle? Tyhmä kysymys! Pellavia ostamaan. Ihmiset tarvitsevat työansiota, kruunu jakaa talvella kehruuta. Tuli rekikeli, minä pidin puoliani ja lähetin muutaman kuorman kahvia ja sokeria eteläänpäin, koska minun kuitenkin täytyy vuokrata hevosia paluumatkaa varten. Mutta tuskin sai Pellavoinen vihiä siitä, kun hän jo riensi edelläni sinne eilen. Mutta minäpä aion saavuttaa hänet ja suolaan kyllä hänen markkinansa.
— Pellavoinen? Minulla ei ole kunnia häntä tuntea.
— Vai et sinä tunne Pohjanmaan suurinta pellavakauppiasta! Saat olla varma siitä, että hän kulkee isäukkosi asioilla. Mutta et ole vielä sanonut minulle, miksi sinä matkustat tämmöisellä kelillä ja kahdella hevosella. Poika, onko se sinun mielestäsi säästäväisyyttä?
— Aika on rahaa. Kirjat viskasin nurkkaan, aion nyt ruveta kauppiaaksi. Oh, täti, ensi markkinoilla kilpailen kanssanne pellavista! Mutta miten Liisu voi? Onko hän taas setänsä, tuon vanhan koronkiskurin luona? Minä kuulin sanottavan, että hän on hyvin sairaana.
— Mitä sanotkaan? Onko Sten-lanko sairaana? Eihän hän vain mahtane viime hetkellään antaa viekoitella itseään testamenttaamaan omaisuuttaan jollekin armeliaisuuslaitokselle!