Mutta tuskin ehti miehekäs rouva nähdä hänen lähestyvän kuomirekeä, kun hän jo ojensi petäjänoksansa ja huusi:
— Mies, jos vielä astut askeltakaan lähemmä, niin paukahtaa!
— Mitä loruilette! sanoi toinen nauraen ja pisti aseensa piiloon. — Minä olen ylioppilas, nimeni on Gråberg ja tulen Helsingistä. Onko siinä kylliksi, vai mitä?
— Mitä? Lauri Roderik Gråbergko?
— Sama mies. Ja koska teillä, hyvä herra, on kunnia tuntea minut, niin voisin minäkin ehkä saada kunnian tietää nimenne, hyvä herra. Posito, olettakaamme, joku lukkari kumarrusmatkalla, saadakseen itselleen rokonpanijan viran? Vai nimismieskö, jonka rohkea kunnianhimo pyrkii aina asessorin arvoon saakka? Sangen mieluista olisi minusta, jos voisin palvella teitä puoltosanallani; saatanpa sanoa, että olen virkavallan suosiossa. Hyvän aikaa olen jo tutkinut sen pieniä siemeniä ja sen kypsiä hedelmiä. Ja se on minulle maksanut hyvät summat.
— Roderik … etkö tunne minua?
— Ensi kertaa näen tituluksen. Tai oikeammin, en näe mitään tässä kelvottomassa pyryssä. Mutta kuullut olen sen enemmän … ja te olette varmasti lukkari, herraseni.
— Lukkari? Häpeä vähän! Etkö tunne omaa tätiäsi?
— Oletteko te täti itse! Tuhat tulimmaista. No, tervetuloa rosvoluolaan! Kuinka jaksatte?
— Niinkuin ainakin sydänyöllä metsässä ja lumessa, kun vielä päälliseksi oma sisarenpoika tervehtii ruudilla ja kuulilla.