— Elleivät nykyajan nuoret olisi sokeita tupakansavusta, voisi nuori tyttö kyllä vaatia sen verran, ettei oma serkku tallaisi häntä kuoliaaksi. Liisu, anna kättä Roderikille!
Vastaväitteittä ojennettiin kuomista villakintainen käsi, ja nuori Lauri Roderik otti sen vastaan enemmän hämmästyneenä kuin iloisena. Hänen tunteittensa selitykseksi mainittakoon heti, että hänen isänsä, konsuli Gråberg, oli yhtä suuresti erehtynyt nuoren herra poikansa uskollisuudesta nuoruudenlemmittyä kohtaan kuin hänen äkkinäisestä kotiintulohalustaan ja kauppainnostaankin. Olihan kyllä kerran ollut viaton aika, jolloin Lauri Roderik oli ihastunut nuoreen serkkuunsa, mutta nuo tunteet olivat ennättäneet haihtua pääkaupungissa, ja sijaan oli hänessä herännyt palava halu nähdä maailmaa ja päästä joksikin aikaa vapaaksi isän tarkasta valvonnasta. Juhani Halm oli saanut matkustaa Englantiin tutustuakseen kauppaan; Lauri Roderik Gråberg tahtoi koettaa samaa keinoa, mutta huoli vähät siitä, miten sitten kävisi kaupan ja Liisu Halmin. Koska nuori ylioppilas ei ollut nähnyt serkkuaan moneen vuoteen, saattaa hänelle kyllä suoda anteeksi, että Liisun nimi hänessä herätti muiston pienestä, hoikasta tyttölepakosta, jolla oli pellavanväriset hiukset, lyhyeksi käynyt hame, hieman punainen nenä ja suu täynnä milloin puoloja, milloin suurta katkismusta — mikä muisto ei saattanut olla erikoisen viehättävä nuorelle pääkaupunkilaiselle, joka jo oli neljäkolmatta kertaa ollut päättömästi rakastunut eikä vielä ollut saavuttanut kylliksi elämänviisautta, voidakseen arvostella hyviä myötäjäisiä niiden todellisen ja helisevän arvon mukaan.
Lauri Roderik ojensi siis kätensä serkulleen, vakaasti päättäen käyttäytyä niin vähän rakastettavasti kuin suinkin, ja lausuttuaan huolimattomasti joitakin sanoja, puristi hän aluksi pientä villakinnasta koko lailla kovemmin kuin juuri olisi soveltunut kohteliaan nuoren miehen hienotunteisuudelle. Luultavasti odotti hän, että villalapasen omistaja puristaisi vuorostaan takaisin, sillä niin oli ennen, Liisun lapsena ollessa, monta kertaa tapahtunut heidän keskinäisissä pikkusodissaan. Mutta Liisu jättikin lapasensa selvittäytymään omin neuvoin ja sanoi hyvää iltaa hiljaisella äänellä, jossa Lauri Roderik ei voinut tuntea merkkiäkään äidin bassosta tai entisestä pitkästä katkismuksesta.
— Liisu on ollut Tukholmassa, sanoi äiti, mutta syksystä alkaen hän on käynyt minun kanssani markkinoilla. Reippaan tytön on totuttava hoitamaan liikeasioita; siihen hän kelpaakin paremmin kuin moni mies. Niin tein minäkin ennen, ja nyt kun minulla on Liisu, aion antaa eron toiselle kirjanpitäjälleni.
Rouva Margret Halm piti niinkuin moni muu kauppiaan leski omaa kauppaa, toimien itsenäisesti kahden kilpailevan lankonsa, Halmin ja Gråbergin välillä. Lauri Roderik tiesi myöskin varsin hyvin, että pohjoisissa kaupungeissa monen varakkaan kauppiaan tytär vielä tämän vuosisadan kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä toimi kuin todellinen kirjanpitäjä vanhempainsa kauppaliikkeessä, myi, osti torilla, hoiti kirjeenvaihtoa ja matkusteli isän tai äidin kanssa markkinoilla. Tuo tapa oli tosin tämän kertomuksen aikana jo paljon vähentynyt muutamissa kaupungeissa, mutta toisissa se yhä vielä pysyi. Lauri Roderik ei siis voinut huomata siinä mitään tavatonta, että hänen serkkunsa hoiti liikeasioita ja kävi markkinoilla; mutta Etelä-Suomessa olivat mielipiteet tyttöjen kasvatuksesta toisenlaiset; konttoristinviran ei onnistunut kohottaa Liisun arvoa nuorukaisen silmissä, niinkuin äiti ehkä oli laskenut. Hän vain lausui joitakuita kohteliaisuuksia, ilmoittaen mielihyvänsä siitä, että Liisu oli tullut "niin kelpo tytöksi", ja asettui kuskilaudalle, päättäen ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ottaa itselleen eri kyytihevosen ja — niinkuin ajatukset sukeutuivat — antaa akan kirjanpitäjineen toitottaa parhaansa mukaan yksin. Moinen luvallinen aikomus mielessään hän sytytti sikarinsa, eikä ollut huomaavinaankaan, että tuuli ajoi paksut savupilvet ihan suoraan kuomissa istuvien naisten silmiin.
Panettelijat väittivät, että Margret Halm oli joskus nähty varastosuojan ja puodin välikössä pieni piippunysä suussa. Varmaa on vain, ettei sisarenpojan epäkohteliaisuus häntä suuriakaan loukannut. Ilman muita seikkailuja saavuttiin Ruhalan kestikievariin ja päästiin tilavaan saliin, missä joka tuoli oli erilainen kuin toinen ja missä muuan jönköpingiläisen puuveistotaiteen mestariteos — "naimapuuta" esittävä taulu, mikä kypsien omenain sijasta oli täynnä sulhasia — oli jo vuosikymmeniä herättänyt kaikkien rakastuneiden matkustajain ihastusta.
Suuren, roihuavan petäjähalkotulen ääressä kehittyi turkkikoteloista näkyviin kolme yöperhosta. "Täysihöyheninen" ylioppilas, kahdenkymmenen vuoden vanha, tummatukkainen, punaposkinen, ilomielinen, joka oli varustautunut kaikilla miehekkyyden eduilla: sikareilla, pistooleilla ja huolellisesti hoidetuilla viiksien orailla, koputti kynnyksellä lumen pois saappaistaan. Suunnattoman suuri päällysnuttu ja huiviläjä purkautui reippaasti noin viisikymmenvuotiaaksi muoriksi, joka vasemmalla kädellään itse nosti matkalaukkunsa porstuasta sisään ja oikealla kädellään samalla työntäisi kuhnivaa kyytimiestä selkään. Toisesta paljoa pienemmästä vaatekääröstä tuli esiin nuori, miellyttävä tyttö, jota ylioppilas alkoi jotenkin uteliaasti tarkastella takan liehuvassa valossa. Hän odotti jälleen näkevänsä viisitoistavuotiaan tyttöheilakan, joka kolme vuotta aikaisemmin oli häntä milloin miellyttänyt, milloin suututtanut. Hän näki pitkän, vankkavartaloisen, mutta kuitenkin solakan ja kauniin, noin kahdeksantoista vuotiaan tytön, joka silmäili häntä levollisin, vakavin, viisain katsein. Eipä niinkään kehno markkinamamselliksi! hän ajatteli itsekseen. Mutta mitäpä hänen, gentlemannin, tarvitsi vaivata itseään turhalla kursailemisella? Hän tarttui serkkunsa käteen ja suvaitsi tuntijan tavoin lausua, että Liisu oli kasvanut ja tullut kauniimmaksi siitä asti, kun he viimeksi tapasivat toisensa, mutta ettei hän voinut käsittää, kehen Liisu tuli, kun äidillinen luonto oli luonut hänet niin laihaksi.
— Ei siitä hätää, vastasi äiti. Liisun ikäisenä painoin minä tuskin sen vertaa kuin hän nyt, mutta ikä kyllä tuo vartta ja viisautta.
Lauri Roderik tunsi kylmän väristyksen ruumiissaan. Tuo solakka olento, voisiko hänkin kerran olla kahdeksantoista leiviskän painoinen! Joutuisiko hänkin, seitsemään hameeseen puettuna, punnitsemaan voita, suolaamaan lohta ja tarjoilemaan ryyppyjä terva-ukoille kauppapöydän ääressä! Mutta eihän hänen sopinut suotta saattaa Liisua ja äitiä uskomaan, että he hänestä saisivat ihailijan. Hän alkoi siis välinpitämättömästi uudelleen puhella Liisun sedästä, Isossakyrössä asuvasta komissaari Sten Halmista, jonka sairastuminen niin äkkiarvaamatta oli keskeyttänyt aiotun markkinamatkan.
— Minä en ole koskaan nähnyt komissaaria, hän huomautti. Oikullinen vanha herra, mikäli minulle on kerrottu. Hänen sanotaan keksineen viisasten kiven … hän tekee kultaa.