— Se joka säästää, tekee kultaa harmaasta kivestäkin, vastasi äiti.
— Niin, miksei harmaista vuorista?[11] Kiviä on monenmoisia: tiilikiviä, muurikiviä jne., keskeytti ylioppilas vallattomasti. Isäni soisi, että minäkin löytäisin moisen arvaamattoman kalliin kiven. Minä kernaammin hänelle huviksi tuhlaan, mitä hän on koonnut. Mitäpä muuta varten hän sitten kokoaisi. Mutta semmoinen lukki kuin komissaari, mitä iloa hänellä on viisasten kivestä? Liisu, jos aiot periä setäsi aarteet, niin tee hänelle se palvelus, että otat vapaamielisen miehen, joka saattaa ahneesti kootut rahat liikkeelle!
Liisu vastasi:
— Jokainen sylirakki osaa huolettommasti elää toisen säästöillä. Jos minä olisin mies, niin häpeäisin, ellen itse olisi oman onneni seppä.
— Liisu, Jumalan kiitos, osaa pitää huolta itsestään, todisti äiti.
— Ja mitä sanot sitten, ihana serkku, onneksi? jatkoi ylioppilas yhtä vallattomasti. — Ehkä hyviä markkinoita?
Liisu katsoi häntä vakavasti silmiin.
— Sitä sanon onneksi — hän vastasi — että voi tehdä työtä itsensä ja muiden hyväksi. Se on onnea, että on vapaa ihminen, ei kenellekään velkaa, ei kenenkään orja, eikä tarvitse tehdä kenellekään muulle tiliä kuin Jumalalle. Mutta häpeäksi ja onnettomuudeksi sanon himojen tuuliviirinä ja iloisten päivien heinäsirkkana olemista.
Ylioppilas katseli häntä pitkään ja kummastuneena ja alkoi viheltää.
Hetkisen kuluttua hän kysyi:
— Onko totta, että komissaari näkee aaveita?