— Lorua! virkkoi täti.
Oli tilattu kahvia, palvelustyttö toi sisään huononpäiväisen tarjottimen, jolla olevasta tavarasta tavallisesti maksettiin kaksi killinkiä kupilta, jolleivät matkustajat sitä katsoneet liian kalliiksi. Takkaan lisättiin puita, Margret-rouva kaatoi kermaa niin runsaasti kuppiinsa, että kahvi valui yli laitojen, ryypiskeli teevadista ja nautti onnellisesta rauhasta, jota pimeässä ja kinoksissa matkustanut tuntee päästyään levon kaikkien sulojen omistajaksi.
6. HANNU KRISTOFER HALM JA SUKUPERINTÖ.
Silloin tuli kiusaaja…
— Myöntäkää täti, että komissaari näkee aaveita! alkoi ylioppilas uudelleen, kun hän näki mielihyvän tunteen leviävän pyylevän rouvan koko olemukseen, hiusrajasta aina jättiläismäiseen käteen saakka, joka piteli kahvikuppia.
— Näkeekö Sten-lankoni aaveita — vastasi rouva leppeämmin — sitä en tiedä, eikä se koske minua. Mutta sen tiedän, että jotakin sen tapaista on sattunut hänen isälleen, minun appivaarilleni.
— Nehän ovat kummallisia asioita! Lauri Roderik jatkoi niin vakavan näköisenä kuin suinkin kykeni. — Enpä ole koskaan kuullut, että kukaan Halm paitsi te, täti ja Liisu, olisi koskaan uskonut mihinkään muuhun taivaan ja maan välillä kuin kultaan, hopeaan ja laillisiin korkoihin. Ehkäpä te, täti, joka osaatte niin oivallisesti kertoa, suotte meidän kuulla iltatarinan.
— Ja mitä hyötyä siitä olisi, hyvä herraseni? Jotta saisit tuhlata tätisi kokemuksen samoin kuin tuhlaat isäsi rahat?
— Mitä luulettekaan minusta, täti? Minusta, joka voin olla niin vakava! Minusta, joka niin mielelläni tahtoisin oppia jotakin hyödyllistä!
— No, sepä jotakin. Niin, sinä olet Gråberg, sinä. Halm ja Gråberg, samantekevä. Ne suvut minä tunnen: ne voivat katsella kuvaansa toisistaan kuin peilistä. Ja koska sinä olet Gråbergeja, saat oppia jotakin eräästä Halmista. Täytyy olla tässä maailmassa säästäväinen ja tarkka, mutta ei tehdä mammonaa jumalakseen.