— Sitenkö kuin komissaari?
— Ei, vaan niinkuin Hannu Kristofer Halm.
— No, kuinka hänen kävi?
— Hän oli viisas ja toimelias mies; sentähden tuli hän, omaksi onnettomuudekseen, uppo rikkaaksi. Hän eli siihen aikaan, jolloin suolakapasta maksettiin riksi ja jolloin vielä kävi laatuun täyttää nelikoita kirkkailla hopeataalareilla. Hänellä oli ainakin kuusi moista nelikkoa kellarin sisimmässä kätkössä, ja viime sodan aikana tuli yhtä monta lisää: niissä oli hopearuplia. No niin, eihän siinä ollut mitään pahaa, ne saattoivat olla yhtä rehellisesti ansaittuja kuin jonkun muunkin, joka antaa talonpojan maksaa seitsemänviidettä killinkiä paperiruplasta. Mutta kyllä kansa sanoi appivaarivainajan paljonlaisesti pitäneen omaa puoltaan ja hyvin vähän katsoneen toisten etua; minä en tiedä, rikkaista puhutaan paljon; kateus on aina kekseliäs luomaan pikku kivistä vuoria… Liisu, kaada kuppiini. kahvia, se tekee rinnalle hyvää.
Liisu täytti kupin uudelleen höyryävällä kahvilla.
— No niin — jatkoi Margret-rouva — penikulman päässä kaupungista, Toismäellä, asui rikas talonpoika; hänellä oli kuusi taloa, ja miten hän lieneekin joutunut velkaan appi-vainajalleni, sitä en tiedä, mutta kaikki kuusi taloa joutuivat vasarakaupalla myytäviksi. Silloin sanotaan Toismäen isännän uhanneen, että jokaisesta hänen talostaan oli Hannu Kristofer Halm menettävä yhden laivoistaan. Muutamia vuosia Pommerin sodan jälkeen, luullakseni, kun Englanti oli sodassa Ranskan kanssa, tapahtui, koska appivainajalla oli tapana lähettää tavaransa Marseille'iin ja Havre'iin, että englantilaiset ottivat hänen kuusi laivaansa toisen toisensa jälkeen hyvänä saaliina. Siinä oli enemmän kuin mitä varallinenkaan mies saattoi kestää, koska ei kukaan tahtonut vakuuttaa laivojaan sodanvaaran varalta, ja appivainaja tuli köyhemmäksi kuin Toismäen isäntä, sillä hänellä oli vielä jäljellä torpanmökki, jotavastoin appi-vainajan kartanossa joka tikkukin oli velasta kiinnitetty. Onnettomuus koski häneen niin kovasti, ettei hänellä ollut lepoa yöllä eikä päivällä; sillä helpompi on olla kaiken ikänsä köyhänä kuin sitten, kun kerran on päässyt maailman hyvyyksien makuun. Silloin tuli kiusaaja…
— Kyllä ymmärrän…
— Mitä? Sinä et ymmärrä mitään; anna minun kertoa! Sen ajan kuuluisin noita oli nimeltään Matti Kallanvaara ja hän asui Kemissä. Appi-vainaja matkusti Kemiin, eikä siinä ollut mitään kummallista, kävihän siellä moni muukin tervan ja sahatukkien tähden, joita lautattiin alas virtaa pitkin. Mutta lapsikin saattoi nähdä, että siitä alkaen rupesi taas kaikki käymään yhtä nopeasti hyvin päin kuin äsken oli käynyt huonosti. Vuoden kahdeksankymmenen kahdeksan sota auttoi appivaarin taas jaloilleen; siitä lähtien alkoi hopeanelikkojen pitkillä riveillä olla ahdasta kellarin lattialla, ja kun uusi vietiin sisään, saivat vanhemmat siirtyä syrjemmäksi. Mutta dukaattinassakat säilytti appi-vainaja makuuhuoneessaan suuressa messinkikiskoisessa tammiarkussa, samassa, jonka Sten-lanko sitten sai perinnönjaossa.
— Minua kummastuttaa, että Halm-vanhus, joka oli niin älykäs liikemies, antoi rahojen maata hedelmättöminä eikä pannut niitä liikkeeseen ja kantanut niistä moninkertaista korkoa.
— Sanopas muuta! Sitä hän ei olisikaan koskaan tehnyt ensimmäisen mahtavuutensa aikana. Mutta köyhyytensä ja Kemin-matkansa jälkeen appivaari muuttui ihan toiseksi ihmiseksi eikä tahtonut mitenkään päästää käsistään kultaa ja hopeata, minkä hän kerran oli saanut. Niin, toisin sanoen hopeata, sillä kultaa hän ei viime aikoina uskaltanut nähdä eikä koskea.