— Kuinka se oli mahdollista?
— Mahdollista tai ei, mutta niin oli asian laita. Niihin aikoihin olin minä juuri vähää ennen joutunut naimisiin Otto Kristoferin kanssa, Jumala häntä siunatkoon, hän oli yhtä vähän isänsä kaltainen kuin kuuden äyrin raha on Hollannin dukaatin näköinen; raha luisti hänen käsistään kaikkialla ja lakkaamatta, ja ellen minä olisi pitänyt kiinni kuparirahoista … mutta samapa se, minä kiitän kuin armoa, ettei Otto Kristofer koskaan saanut osakseen onnettominta sukuperintöä, minkä helläsydäminen poika saattaa periä kovasydämiseltä isältään. Hannu Kristofer Halm, hänen isänsä, sai osakseen sen kauhean rangaistuksen, että hänen sydämensä halu samalla muuttui hänen silmäinsä kauhuksi. Minä olin silloin aivan nuori ja asuin kahden langon ja yhden kälyn kanssa appivaarin talossa. Voi surkeutta, mikä vaiva meillä oli ukosta! Meidän täytyi, niin totta kuin istun tässä, kätkeä häneltä kaikki kultakorumme; ei kukaan meistä saanut pitää kultavitjoja kaulassa eikä kultasormusta sormessa. Hänen ja anoppi-vainajan muotokuvien kullatut, pitkänpyöreät kehykset, jotka olivat Tukholmasta ostettaessa maksaneet kelpo rahat, täytyi maalata mustiksi, koska hän ei kärsinyt nähdä niitä. Yksin keltainen värikin kauhistutti häntä. Ei anoppi-vainaja eikä kukaan hänen tyttäristään uskaltanut käyttää keltaisia hansikkaita tai mitään keltaista nauhaa. Niin, kerran oli hätä käsissä, kun minä hyväntahtoisesti tarjosin appi-vainajalle keltaista appelsiinia!… Katso, Liisu, ettei päällysnuttuni kärvenny takan luona!
— Sanoittehan, täti, että muutamia dukaattipönttöjä säilytettiin makuuhuoneessa?
— Sanopas muuta! Niin kummallinen on ihminen, rakas poikani; heiniä ja olkia olemme kaikki, "ihmis-parka, aivan arka" niinkuin virsikirjassamme sanotaan. Vaikka appivainaja ei sietänyt nähdä kultaa enempää kuin mustalainen jalkarautoja, rakasti hän kuitenkin yhä edelleenkin tuota keltaista metallia hurjemmin kuin milloinkaan mitään muuta taivaassa tai maan päällä. Hän kokosi nassakoihin dukaatin toisensa perästä, mutta aina pimeässä ja mustat hansikkaat kädessä. Hän tunsi niin hyvin painon ja helinän, ettei kukaan olisi voinut häntä pettää. Jos hän päivisin tiliä tehtäessä sai kultarahan, otti hän sen aina poiskäännetyin katsein ja hansikkaat kädessä. Minä olin hyvissä väleissä ukon kanssa; usein hän kutsui minut iltaisin huoneeseensa. Margret, hän sanoi, laske dukaatit! Silloin hän tahtoi aina, että minun piti helistellä rahoja. Kuuletko, hän sanoi, eikö se ole soittoa? Mutta, appivaari, sanoin hänelle kerran, sytyttäkäämme tuli kynttilään, olisi niin hupaista nähdä noita kauniita rahoja… Ei, hän sanoi ja tarttui lujasta käsivarteeni — ei tulta! ei tulta!… Kuitenkin tapahtui eräänä iltana, varjelkoon Jumala meitä, kun appi-vainaja ja minä taas pimeässä luimme ja helistelimme rahoja, että palvelustytöllä, joka vast'ikään oli tullut taloon, oli minulle jotakin asiaa, ja hän astui kynttilä kädessä huoneeseen. Appi-vainaja hypähti ylös ja kultarahat vierivät ympäri lattiaa. Herranen aika! En milloinkaan voi unohtaa, miten hirvittävän näköinen hän oli, kun kynttilä niin äkkiarvaamatta valaisi huoneen. Hän muuttui valkoiseksi kuin palttina, hän katsoa tuijotti kuin riivattu lattialle vierähtäneihin kultakolikoihin ikäänkuin hän ei olisi voinut kääntää silmiään niistä, vaikka se näky raateli häntä, kuten revitään bomaseevaatetta lankojen mukaan. Vihdoin hän syöksyi kiljahtaen pitkin lattiaa, tallasi kultarahoja kuin myrkyllisiä eläimiä ja huusi meitä avukseen tappamaan käärmeitä, jotka tahtoivat häntä purra. Voi surkeutta, mitä saatoimme me tehdä? Siitä hetkestä asti Hannu Kristofer Halm oli mielipuoli ja luuli lakkaamatta taistelevansa kulta-aavetta vastaan, joksi hän sitä sanoi. Ja kolme viikkoa sen jälkeen hän päätti päivänsä … no, minä en sano mitään, surkeaa se oli; kaikki me olemme heikkoja Herramme edessä. Toismäki ja moni muu sai elää ja nähdä sen… Liisu, anna minulle siniruutuinen nenäliinani ja niistä kynttilä; etkö näe, että siinä on varas?
Vaikka nuori ylioppilas oli melko lailla kevytmielinen, kuunteli hän kuitenkin osanottavaisena ja samalla melkein kauhistuen kertomusta, joka ei ollenkaan vastannut hänen toivomustaan, että täti olisi kertonut jonkin hupaisan kummitusjutun. Eikä edes Margret-rouvan siniruutuinen nenäliina ja kolme torvenäänen tapaista niistäisyä voineet karkoittaa sitä vaikutelmaa. Senpä tähden juuri hän oli niin vakava kysyessään, oliko vanhan Halmin onnettomilla kuvitelmilla mitään yhteyttä niiden huhujen kanssa, joita oli liikkeellä Isonkyrön komissaarista Hannu Halmista.
Margret-rouva pudisti epäillen kookasta päätään ja vastasi vähän epäröityään, että hän saattoi sitä yhtä vähän myöntää kuin kieltääkään. Sen hän vain tiesi, että viisaus ja hulluus toisinaan käyvät perintönä isältä pojalle — toisinaan, mutta ei aina; siitä oli Otto Kristofer-vainaja paras todistus. Hän jätti maailman täysijärkisenä, sellaisena kuin oli elänytkin, ja hänen veljeänsä, Margret-rouvan toista lankoa, Hannu Herman Halmia, oli pidetty mahdollisena pääsemään kauppaneuvokseksi. Sten Halm oli veljeksistä vanhin. Isänsä kaltainen hän oli siinä, että hän nuorena oli ollut rikas, miehuuden iässä köyhä ja vanhana rikkaampi kuin milloinkaan ennen. Kaiken perityn omaisuutensa hän oli tuhlannut ulkomaanmatkoillansa, ja palannut kotiin tuiki köyhänä, riutuneena, paholaiselle juuri sopivana syöttinä, aivan kuin…
Margret-rouva keskeytti itse puheensa ikäänkuin olisi hän sanonut enemmän kuin oli soveliasta nuorten kuulla. Lauri Roderik sai noista perhesalaisuuksista urkituksi enää vain sen verran, että Sten Halm oli kotiin tultuaan antautunut kauppa-alalle, keinotellut liian rohkeasti, paennut pois saamamiestensä käsistä, matkustanut ulkomaille ja muutaman vuoden kuluttua palannut toisen kerran takaisin, mutta sillä kertaa rikkaana. Silloin hän oli maksanut entiset velkansa, ostanut kartanon Isostakyröstä ja siellä muusta maailmasta erillään toiminut osittain asianajajana, osittain harjoittanut rahojensa kartuttamista.
— Toisin sanoen koronkiskomista, keskeytti ylioppilas. Olen kuullut kerrottavan, että hän alussa säästeli häistä ja hautajaisista saamiaan sokeripaloja ja myyskenteli niitä sitten luodittain talonpoikaisämmille…
— Hänkö! puhkesi Margret-rouva kiivaasti sanomaan. Eipä suinkaan, sen jutun voit kertoa pikkueläjistä. Sten Halm on kaikessa suurenmoinen niinkuin koko hänen sukunsakin, isänsä ja veljensä. Pienet murut eivät tyydytä niitä, jotka tavoittelevat miljoonia. Usko kernaammin se, mitä kerrotaan eräästä hopealastista.
— Siitä minä en ole kuullut mitään.