— Mitä? Etkö ole kuullut hopealastista? No, senhän tietää koko maailma, eikä sitä maksa vaivaa salata. Hopea oli hyvässä hinnassa, ja Sten-lanko keinotteli. Hän osti hopeaharkkoja Etelä-Amerikasta, vakuutti ne kalliista, ja laiva hukkui. Mutta se sattuikin uppoamaan niin sopimattomasti eräälle karille, että melkein koko lasti saatiin ylös merenpohjasta. Silloin oli siinä päälläpäin hopeata, mutta alla harmaata kiveä ja hiekkaa… Ohoh, kas kelloa, kun näyttää jo kolmea aamulla! Hyvää yötä! Mene maata väentupaan Liisu, sulje ovi hänen jälkeensä!
Lauri Roderik oli toivonut, että hänet katsottaisiin mahdolliseksi saamaan makuupaikkansa tuoleilla talon ainoassa vierashuoneessa, jossa jo oli kaksi vuodetta naisia varten, mutta huomasikin sen kohtuullisen toiveensa olleen yhtä turhan kuin muutamia tunteja aikaisemmin kuomiin pyrkimisensä. Harmissaan moisesta ylioppilaan ja sukulaisen oikeutettujen vaatimusten halveksimisesta hän lähti vastahakoisesti kovalle penkilleen tupaan, joka jo oli aivan täynnä ihmisiä, päättäen lujasti mielessään jo seuraavana aamuna sanoa kaikille markkinatädeille kohteliaat jäähyväiset ja jatkaa matkaansa pohjoiseen päin onnellisen vapaana niinkuin oli sen alkanutkin.
7. STEN-LANKO.
Lähimmäisiäni autan minä aina vaikka viimeiselläkin rovolla.
Myöhäinen joulukuun päivä alkoi jo valjeta kaakossa, kun seuraavana aamuna Margret-rouvan hyvin tunnettu bassoääni herätti Lauri Roderik Gråbergin kovalta vuoteelta:
— Hevoset ovat valjaissa! kuului käsky. Me jatkamme matkaamme ja eroamme toisistamme vasta Lapualla.
Nuorukainen nousi kankein jäsenin ja huomasi vastustuksen turhaksi. Yösija ja kolmen hengen kahvi suoritettiin neljälläkolmatta killingillä, matkaa jatkettiin vaivalloisesti umpeentuiskunneilla teillä ja toiseksi yöksi jäätiin Lapualle. Siellä oli useampia vierashuoneita; ylioppilaankin kohtuulliset vaatimukset tulivat siellä tyydytetyiksi, ja Lauri Roderik huomasi yhä paremmin, ettei Liisu-serkku ollenkaan vastannut tavallista markkinamamsellityyppiä. Seuraavana aamuna hän selitti, ettei hän saattanut jättää kahta turvatonta naista suojeluksetta moisena epäsuotuisana vuodenaikana; hän tahtoi seurata heitä Isoonkyröön komissaarin luo.
— Vai turvatonta! toisti täti ylenkatseellisesti ja kielsi jyrkästi.
— Mutta enhän minä tule perijänä. Minusta voisi olla hyötyä, jos komissaari on sairaana.
Margret-rouva mietti.