— Niin, se on totta, voinhan lähettää sinut Vaasaan tohtoria ja lääkkeitä noutamaan.
Lauri Roderik lähti mukaan. Ilta alkoi jo olla käsissä, kun matkustajamme kolmantena päivänä tapaamisensa jälkeen ajoivat Isonkyrön kuuluisain lakeuksien yli Napuen kylän alueelle. Suoja oli jo ennättänyt sulattaa suurimman osan lumesta, minkä vuoksi hedelmällinen, mutta metsätön tasanko oli kadottanut valkean hohteensa. Suuret vyörykivet, laihat aidat ja puoleksi lumettomat kesantopellot värittivät maiseman vielä harmaata harmaammaksi; vain sieltä täältä vilahti jokin vihreä oraspälvi, josta matkustajat saattoivat aavistaa, että olivat tulleet Suomen ja Pohjanmaan rikkaimpaan jyväaittaan, silmänkantamattoman laajoille, viljellyille lakeuksille, joiden suuruus on tullut sananparreksi.
Jos Suomen historia olisi jo silloin ollut kirjoitettu, olisi ainakin ylioppilaan täytynyt muistaa, että juuri siellä, niillä pelloilla, hajallaan olevien kallionlohkareitten välillä ja leveän, matalarantaisen seudun läpi kiertelevän joen jäällä ratkaistiin Suomen kohtalo helmikuun 19. päivänä 1714 Isonkyrön taistelussa. Mutta jos mieli kunnioittaa muinaisaikaa minkäänlaisella huomiolla, ei sovi liian syvään silmäillä kuluvan hetken välkkyviin tytönsilmiin. Matkustajat katselivat yksinäistä valoa, joka loisti eräästä talosta kylän syrjästä.
— Tuolla — sanoi kyytimies osoittaen pimeään — asuu "kultakomisarjus". Sinne on rikkaita herroja ajanut hevosin ja vaunuin ja palanneet he ovat sieltä repaleisina, avojaloin ja laukku selässä.
— Komissaari taitaa olla kovin sairas? kysyi Margret-rouva eikä ollut kuulevinaankaan puhetta rikkaitten herrain kovasta kohtalosta.
— Milloinka hän onkaan muuta kuin sairas? vastasi kyytimies. Mutta on eräs lääke. Hän paranee aina ryöstäessään muiden omaisuutta. Ellei lukkaria olisi…
— Onko lukkari taitava lääkitsijä?
— En tiedä, oli vastaus. Mutta kun komisarjus ryöstää, maksaa lukkari, ja kohta on komisarjus taas sairas.
Kello kahdeksan paikkeilla illalla pysähtyi reki yksinäisen talon pihaan, joka oli suurten, mutta hyvin rappeutuneiden rakennusten ympäröimänä. Varakkaalla pohjalaisella on tavallisesti muhkeat, hyvästi rakennetut asuinhuoneet ja niissä korkeita, valoa rakastavia, uhoisia ikkunoita liiaksikin, niin että outo useinkin luulee taloja herraskartanoiksi, vaikka herraskartanoita Pohjanmaalla on harvemmassa kuin missään muualla maassamme. Mutta se ränsistynyt talo, jonka pihaan matkustajamme pysähtyivät, oli kallistuneine päätyineen, tuulen puoleksi purkamine kattoineen ja rikkinäisine ikkunaruutuineen sangen vähän isokyröläisen rikkaan miehen kodin kaltainen. Rappeutuminen näkyi sitä selvemmin, kun asuinrakennus oli kaksinkertainen; alakerran ikkunat olivat lujien luukkujen peitossa. Tuon raunioläjän nähdessään luulivat matkustajamme jo ajaneensa harhaan.
— Tässäkö komissaari asuu?