— Rauta asuu järven pohjassa, vaski vuoressa ja kulta kivirauniossa, vastasi kyytimies.
Ikkunanluukun raosta hohtava valo ilmoitti kuitenkin, ettei kolkko ja epämiellyttävä talo ollut asujitta. Vihaista koiran haukuntaa alkoi kuulua, ja esille syöksyi tuommoinen ketuntapainen lintukoira, joilla ruotsalaisilla paikkakunnilla tavallisesti on nimenä "Skytt" tai "Snälla" ja suomalaisilla "Musti", jos se on musta, ja "Ranssi", jos sillä on valkea täplä kaulassa. Lauri Roderik varomattomuudessaan vastasi tervehdykseen ruoskan sivalluksella, josta talon nelijalkainen vartija ei ollenkaan ihastunut. Siitä syntyi aika rähäkkä. Toistakymmentä kylän koiraa näytti käsittäneen sen otteluvaatimukseksi, sillä kohta kaikui virran toiselta puolen joka suunnalta hirveä haukunta pilvisestä talvi-illasta.
— Toden totta, virkahti ylioppilas, jos komissaari on valinnut tämän asunnon, saadakseen nauttia maalaiselämän rauhaa, niin onpa hän hyvin siinä onnistunut. Mutta kun nyt kerran olemme tehneet Cerberuksen kanssa tuttavuutta, niin eipä liene enää pitkä matka Plutonkaan majoille.
Niin sanoen hän lähti kolkuttamaan suljettua etehisen ovea. Kolkuttaminen kyllä kävi päinsä, mutta oven auki saaminen oli toinen asia. Lauri Roderik takoi kaikin tavoin, aina hiljaisimmasta sorminaputuksesta kovimpaan nyrkkijyskytykseen asti, mutta turhaan. Nuoren herran kärsivällisyys ei näyttänyt olevan niin kestävä kuin raudoitettu etehisen ovi. Kun ei minkäänlaisesta kolkutuksesta ollut apua, turvautui hän vihdoin keinoon, joka ei suinkaan ollut hiljaisinta eikä noudatettavaa laatua, mutta joka useinkin on huomattu täysin luotettavaksi, kun uniset ylioppilaat öiseen aikaan ovat kolkutelleet kestikievareitten ovia. Hän laukaisi toisen pistoolinsa aivan ikkunanluukun vieressä.
Tuskin ehti pamaus vaieta ja ruudin savu hiukan haihtua, kun soikea aukko ilmestyi lähimpään ikkunanluukkuun, kiväärin suu pisti esiin ampumareiästä, uusi pamaus kuului ja luoti lentää suhahti niin läheltä nuoren ylioppilaan korvan ohi, että hän tahtomattaan nosti kätensä koettaakseen oliko lakki vielä päässä. Suuresti loukkaantuneena hän tarttui toiseen pistooliinsa, mutta onneksi se oli lataamatta rosvoluolan ottelun jälkeen.
— Mitä aiotkaan? kuului Margret-rouvan ääni kuomireestä. — Häpeä ammuskella tuolla tavoin! Sano heille, että olemme sukulaisia ja odotamme yösijaa ja ystävällistä kohtelua.
— Kaikkea vielä! ylioppilas vastasi suuttuneena. Mitä saituri siitä huolii, vaikkapa hänen ovelleen liidulla kirjoitettaisiin: vankin sukulaisesi? Ei, täti, Plutolla ei ole kälyä. Rahalla ei ole isää, ei äitiä, ei sisarta, ei veljeä, raha ei tunnusta muuta sukulaista kuin rahan … ja sentähden … nyt saatte kuulla, täti… Herra komissaari… Olkaa hyvä, avatkaa!… Minä olen kruununvouti Stigell Laukaasta … minulla on vähäinen asia … huomenna aion huutaa talon Vaasan lääninkansliassa enkä pidä niin tarkkaa lukua ehdoista, jos, herra komissaari, tahdotte auttaa kuudellatuhannella riksillä…
— Oletko hullu? Onhan Sten-lanko kuoleman kielissä!
— Perh … sen aivan unohdin! Mutta saammepahan nähdä, eikö kuusituhatta pilleriä tee kuollutta miestä eläväksi… Aivan oikein!
Suljetun oven yläpuolelta aukesi ullakon luukku, yömyssyinen pää kurkisti ulos, ja äreä, ihan terveen miehen ääni kysyi: