Herrojen katsellessa merelle päin katosi äkkiä nuori tyttö. Keveästi kuin tuulen henkäys Ruissalon tammistossa hän oli kiitänyt rinnettä alas, ja puunrunkojen välitse vilkkui enää vain hänen liehuva hameensa. Hän ei juossut, hän leijaili mätästen yli; hän oli jo lapsena tunnettu nopeimmaksi ikäisistään. Eikä sitä, kummallista kyllä, pidetty sopimattomana edes täysikasvuisellekaan tytölle. Se oli suuri onni ja etu kesäiseen aikaan monissa leikeissä vapaan luonnon helmassa.
Karkulaista hiljaa sadatellen riensi kaksi ihailijoista heti jäljestä. Turhaan. Notarius — tai oikeammin osa hänestä, käherretty tekotukka — jäi, kuten ennen muinoin Absalom, riippumaan puun oksaan. Kauppias, ollen vähän kömpelömpi, kompastui tuulen kaatamaan puuhun, nyrjäytti jalkansa ja palasi nilkuttaen muitten luo. Iisakki Alanus jäi kunnaalle ja katseli synkkänä uutta kilpajuoksua.
— Pitääkö minun sitten iäti olla yhtä saamaton ja hänen iäti yhtä ylpeä? sanoi hän katkeroituneena itsekseen. Enkö ole jo yhdenkolmatta vanha ja kuitenkin käyttäydyn yhä vielä kuin secunda-luokan poika… Minä en siedä, että hän halveksii minua. Toivoisin, että maailma kukistuisi päällemme, jotta minä saisin kannattaa sitä käsivarsillani ja samalla suojella häntä…
Juuri samana hetkenä kuului kaukaa mereltä tykinlaukauksen jyrisevä ääni. Ylioppilas katsahti sinne päin; tuuli ajeli keveitä savupilviä lähenevän prikin keulan ohitse.
— Oliko tuo vastaus uhkarohkeaan toivomukseeni, sanoi Alanus miettivästi ja lähti hitaasti palaamaan muun seuran luokse.
Siellä oli sillä välin ryhdytty siihen, mikä on sisällysrikkainta kaikissa pohjolan seurahuveissa, aterioimiseen. Etelämaan lazaroni etsii elämän nautintoa samoin kuin elatustakin appelsiinista ja savukkeista. Pohjoismaalainen ei koskaan tunne olevansa niin tyytyväinen elämäänsä kuin hyvän aterian jälkeen. Ilman ruokaa ei iloisuudesta tule mitään. Mielet ovat velttoja, keskustelu sujuu kuin polvia myöten lumessa kahlaten, elämä näyttää sammuvalta takkavalkealta. Silloin kaikuu iloinen sanoma, että ruoka on pöydässä. Heti löytyy silloin olemassaolon salaisuus, ihmisen oikeudet, sukkeluuden suola, ja keskustelun sotkeutunut lanka selviää. Kaikki käy kuin jyrkkää myötämäkeä virtaava puro; kukapa säveltaituri on laatinut elähyttävämpää sävelmää kuin lautasten kalina ja lasien kilinä?
Äsken kuvailimme päivällisiä kaupungissa. Ruissalossa täytyi päivällisten olla maalaisemmat ja vapaammat. Syötiin ulkona ja tietysti istuen; tarvittiin vielä kokonainen vuosisata, ennenkuin kahvelipäivälliset tulivat tavallisiksi. Ruokarukouksen luki nyt vain pikku Wechter, virsi jätettiin kokonaan pois. Paitsi vasikanpaistia ja suurta kunnioitusta herättävää uunipuuroa tarjottiin mansikoita ja kermaa, ja viimein kannettiin ympäri pöytää kannellista vatia, joka herätti vieraissa erikoista huomiota, koska sen sisällystä tarjoiltiin eri ruokana aterian lopulla. Jokainen otti vadista pari lämmintä, tuoksuvaa hedelmää, kuori ne omin käsin, ylisteli niiden makua ja kyseli, millä keinoin sellaisia voisi hankkia. Mitä oli sitten vadissa? Tuhassa paistettuja perunoita.
Yliopiston puutarhassa oli jo jonkun aikaa koetteeksi viljelty tätä harvinaista amerikkalaista juurikasvia, mutta ne perunat, joita tässä tarjoiltiin, oli pormestari lähettänyt Tukholmasta, ja useimmat vieraista näkivät niitä nyt ensi kerran. Tuumailtiin, tokkohan tuo kasvi yleisemmin voisi levitä maahan ja sietää näin pohjoista ilmanalaa, mitä suuresti epäiltiin. Muutamat herrat näyttivät arvelevan moisen ulkomaisen ylellisyystavaran epäilemättä tulevan liian kalliiksi, joten se ei koskaan voisi toivoa pääsevänsä köyhäin pöydälle; paljoa suurempi syy olisi muka ruveta viljelemään silkkimatoja.
Jokainen edistys tarvitsi vielä pitkän ajatusajan. Noin kolmenkymmenen vuoden kuluttua nähtiin ensimmäiset pienet perunamaatilkut talonpoikaistalojen viljelysten joukossa siellä ja täällä Etelä-Suomessa; sotamiehet — sanottiin sittemmin, syystäkö vai syyttä — olivat muka tuoneet kotiin perunoita laukuissaan Pommerin sodasta. Vielä 1800-luvun alulla olivat perunat melkein tuntemattomia maamme pohjois-osissa, jotka yhä viljelivät naurispahojansa. Talousseura ryhtyi silloin lähettelemään näitä juurikasveja kapoittain siemeniksi kaukaisimpiin seutuihin, ja vasta meidän vuosisatamme toisella vuosikymmenellä alkoivat ilmetä ne tulokset, joista nyt on kiittäminen tuota amerikkalaista "ylellisyystavaraa": kolmas osa maamme ravinnosta, kolmas osa sen kasvavasta väkiluvusta ja korvaamaton apu huonon rukiinsadon sattuessa.
Neuvosmies Wechter rohkeni nyt esittää maljan Helenan ja kaikkien
Helenain kunniaksi, niihin luettuna myöskin kunniavieraan vanhin tytär
Anna Helena Merthen.