— Näkikö isoisäni sittemmin mitään erikoisen hirvittävää kuten ristiäispäivänä? kysyi Liisu arasti.
— Jotakin omituista siinä oli, jatkoi vanhus. Milloin isoisäsi koko sielunsa voimalla oli antautunut maallisiin toimiin ja raha-asioihin, oli hän jotenkin levollinen ja rauhassa näyiltä; kultaa hän vain ei sietänyt nähdä. Mutta heti, kun hän käänsi mielensä ja rakkautensa johonkin muuhun, joko Jumalaan tai ihmisiin, palasi aina aave. Oletko lukenut muinaisesta pakanakuninkaasta, joka anoi jumalilta, että kaikki, mitä hän koskettaisi kädellään, muuttuisi kullaksi?
— Olen. Kerrotaan lopulta ruoankin hänen käsissään muuttuneen kullaksi.
— Niin tosin ei käynyt isoisällesi, mutta vähän samaan tapaan kuitenkin. Jos hän meni kirkkoon ja koetti hartaana katsoa alttariin, pappiin tai virsikirjaan, näyttivät ne heti hänestä kullatuilta. Jos hän lohdutteli vaimoaan, hyväili lastaan tai vain katsahti ystävällisesti ja armeliaasti johonkin apuatarvitsevaan, niin heti näytti hänen silmissään kuin heidän yllään olisi ollut kullanhohto, joka karkoitti hänet heidän luotaan. Kaikessa, mistä hän vain vähänkin piti — yksinpä huoneessakin, missä hän asui, vaatteissa, jotka hänestä olivat sopivimmat, koirassa, joka nuoli hänen kättään, hevosessa, jolla hän mieluimmin ajeli talvi-iltoina — kaikkialla täytyi hänen pelätä samaa hirvittävää, kalvasta kultaverhoa, jonka hän ensi kerran näki esikoisensa päässä, kun lasta kastettiin. Ajattelehan, lapseni, mitä kauheita tuskia sellaisen ihmisen on täytynyt kärsiä! Ei mikään parannus auttanut; monesti hän olisi epätoivoissaan lahjoittanut vaikka kaiken omaisuutensa köyhille, mutta hän ei voinut; hän oli liian lujasti juuri sen kahleissa, mikä oli hänen elämänsä kirous. Sentähden vetäytyi isoisäsi erilleen Jumalasta ja ihmisistä, kävi päivä päivältä yhä raskasmielisemmäksi, mutta samalla yhä ahneemmaksi, kunnes hän vihdoin kuoli raivokohtaukseen, nähdessään muutamia kultakolikolta, jotka vierähtivät hänen työhuoneensa lattialle, kun huoneeseen äkkiarvaamatta tuotiin valoa.
Siinä vanhus vaikeni. Kertomus oli nähtävästi liiaksi rasittanut häntä.
Muutamien minuuttien jälkeen hän kysäisi äkkiä:
— Ymmärrätkö nyt minua?
— Minä en vielä käsitä, kuinka onnettoman isoisäni vaiheet voisivat olla yhteydessä teidän elämänne kanssa, setä? vastasi Liisu maahan katsoen.
— Yksi sana riittää selittämään kaikki sinulle. Esikoinen, minkä kiusaaja pyysi ja jonka ohimoilla isäni ensi kertaa näki kullanhohteen, joka sitten häntä ahdisti, tuo syntymästä asti leimattu kovan onnen lapsi, kullan hirveää Kaininmerkkiä otsassaan kantava — se lapsi olin minä!
II. STEN HALMIN ELÄMÄNTARINA.
Minä näin hänen päänsä ympärillä saman hirveän kultaverhon…