Siihen tyttö pysähtyi taas. Hän ei voinut jatkaa, kyynelet tukahduttivat äänen. Vanhus katseli häntä surumielin.
— Hänkin! sanoi hän itsekseen. — Se alkaa tuntua vähän liian raskaalta!
— Mitä itket, lapseni? hän jatkoi oltuaan vähän aikaa vaiti. — Luuletko, että nuo sanat putoilevat tulisina hiilinä vanhan, itaran koronkiskurin sydämeen? Ja kuitenkin olen valinnut juuri ne ja muut samanlaiset paikat Sanasta; ne ovat minun jokapäiväistä ravintoani, ne ruoskivat minua kuin vitsat ja lääkitsevät kuitenkin kuin kallis palssami. Pyyhi pois kyynelesi ja kuule. Tahdotko, että kerron jotakin elämäni tarinasta?
Liisu oli vaiti. Lauri Roderikia alkoi hävettää siinä salaa kuunteleminen ja hän oli sentähden jo astua esiin, mutta hänelle johtui silloin mieleen, että häneltä siten jäisi kuulematta selitys arvoitukseen, jonka hän innosta hehkuen halusi ratkaista, ja siksi pysyi hän toisten huomaamatta paikoillaan.
— Sinä olet vaiti? vanhus jatkoi. — Sinä et ole koskaan kysellyt entistä elämääni, ja parasta olisikin sinulle, ettet koskaan saisi kuulla, miten syvälle ihminen voi langeta. Mutta minä en voi kestää ajatusta, että sinäkin halveksisit minua niinkuin muut. Inhoa minua, lapseni, minä en ansaitse parempaa. Mutta älä halveksi minua, Liisu; älä halveksi minua! Hyvä Jumala, täytyyhän minulla olla edes yksi ihmissydän, joka ymmärtää myöskin sen, mitä olen kärsinyt, eikä vain mitä olen rikkonut.
— Jos sydämenne keventäminen tuottaa teille helpotusta, setä, niin kuuntelen mielelläni, vastasi Liisu nöyrästi.
— Niin, lapseni, minä ajattelen mielessäni sinua rippi-isäkseni. Rakkaus ei ajattele mistään pahaa; sinä olet puhdas lähde, johon minä vuodatan syntiset kyyneleni. Mutta älä halveksi minua! Kaikki, kaikki muut halveksikoot, mutta älä sinä, älä sinä! Istu tähän jakkaralle jalkojeni juureen äläkä katso minuun; silloin en voisi kertoa; se murtaisi minut kokonaan… Kas niin, niin juuri. Kuule nyt pahantekijän synnintunnustus!
Komissaari kertoi hitaasti ja usein vaieten välillä:
— Isäni, sinun isoisäsi oli maailman viisaita, eikä kuitenkaan pahoja, vaan nuorena luonteeltaan pikemmin hyväsydäminen. Mutta koska hän viisaudellaan ja säästäväisyydellään kohosi köyhästä varakkaaksi, muuttui hänen sydämensä kopeaksi eikä hän luullut kaikesta menestyksestään olevansa kiitollisuudenvelassa kellekään muulle kuin itselleen. Silloin Jumala lähetti hänelle onnettomuuksia parannukseksi, ja hän köyhtyi kerjäläistäkin köyhemmäksi, mutta siitä hän ei kuitenkaan parantunut, vaan pikemmin paheni. Silloin tuli kerran kiusaaja hänen luokseen ja sanoi: kaiken sen, mitä olet menettänyt, ja paljoa enemmänkin saatan minä antaa sinulle, sano vain, mitä haluat. Isäni vastasi: minä pyydän kultaa. Etkö muuta? sanoi kiusaaja ylenkatseellisesti. Sinä saat kyllä, mitä haluat, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla. Isäni sanoi: millä ehdolla? Kiusaaja sanoi: lupaa, että annat minulle tulinpa minä milloin tahansa, sen, joka lähinnä kultaa on sinusta rakkain. Isääni kauhistutti; mutta kun hän tunsi polttavan halun saada takaisin menetetyn omaisuutensa eikä hänen mielestään ollut mikään niin rakasta kuin kulta, lupasi hän kiusaajalle sen, mitä se pyysi. Siitä hetkestä alkaen muuttui onni, ja isäni vaurastui muutamassa vuodessa rutiköyhästä niin rikkaaksi, ettei sen vertaista ennen oltu kuultu pohjan seutuvilla.
Jonkin ajan kuluttua hän nai, ja hänen vaimonsa synnytti hänelle pojan, joka hänestä oli sangen rakas ja jota hän suuresti oli ikävöinyt. Silloin oli isäni jo unohtanut kauhean lupauksensa tai ei ainakaan ollut sitä muistavinaan, ja puhui hyvin ylenkatseellisesti kiusaajasta kuin jostakin vanhasta velhosta, joka oli kerran pettänyt häntä. Eikä koskaan saatakaan tietää, miten sen laita oikeastaan on: se saattaa olla vain paha ajatus, joka syntisessä sydämessä muuttuu olennoksi ja puhuu ihmisen tavoin. Mutta kun poikaa ruvettiin kastamaan, näkivät läsnäolijat isäni äkkiä kalpenevan ja ikäänkuin koettavan ottaa jotakin pois lapsen päästä. Kun se ei onnistunut, joutui hän suunniltaan ja pyysi läsnäolijoita avukseen riistämään kultaverhoa pois, joka muka oli asettunut pojan päälaelle ja ohimoille, niin ettei kasteen vesi päässyt niitä kostuttamaan. Äitini ja kaikki muut koettivat vakuuttaa hänelle, että se oli vain aamuauringon vaikuttama harhanäky, se kun juuri silloin alkoi paistaa maalatusta kirkonikkunasta lapsen kasvoille. Mutta isäni pysyi omassa uskossaan, että kiusaaja oli pyytänyt hänen esikoisensa ja että vesi ei ollut koskenut lapseen. Siitä hetkestä alkaen hän kävi alakuloiseksi ja rupesi niin kammoamaan kultaa ja kaikkea keltaista, että hän aina sitä nähdessään joutui raivoon. Mutta kun syntinen ahneus vielä sittenkin yhä hallitsi hänen sielunsa haluja, tulikin sama kulta, jota hän pelkäsi ja inhosi, kuitenkin hänestä kaikkein rakkaimmaksi; hän vain ei uskaltanut sitä koskaan nähdä eikä koskea siihen paljain käsin. On jotakin kauheaa siinä, kun ihmisen suurimmasta himosta samalla kertaa tulee se, mitä hän eniten inhoaa. Mutta ainahan käy epäjumalien niin; joka ainoalla niistä on kruunu päässään sydämemme himoa varten ja pistin pyrstössä kuolettavaksi kauhuksemme.