Kun minä hurjana epätoivosta syöksyin ulos panemaan päätöstäni toimeen, tuli ovessa vastaani pieni ukko, jolla oli samanlainen puku kuin Puolan juutalaisilla. Hänen tummat, syvällä kuopissaan olevat silmänsä näyttivät heti huomaavan aikomukseni, ja hänen ohuet huulensa vetäytyivät ivahymyyn. Minä olin nähnyt hänet usein ennen pelipöydän ääressä, ja olin ollut huomaavinani, että minä aina voitin, kun hän vain seisoi minun vieressäni. — Mihin nyt? hän kysyi välinpitämättömästi. Minulla ei ollut rohkeutta vastata. — Te olette menettänyt, hän sanoi kylmästi; te olette narri, te ette ymmärrä voittaa. — Se on mahdotonta, vastasin minä; minä olen laskenut kaikki pelin mahdollisuudet, ja kuitenkin… — Kuitenkin olette unohtanut erään asian, hän jatkoi halveksivasti. Sen, joka tahtoo saavuttaa minkä päämäärän hyvänsä, täytyy kokonaan, sieluineen ja ruumiineen, antautua sitä tavoittamaan. Ja te luulette, että kulta yksin on poikkeuksena siitä, että se yksin tyytyy vain sydämen osaan! Menkää, te ette koskaan ansaitse saada särkeä pankkia. — Särkeä pankkia? toistin vavisten. Ja mitä tulee minun tehdä pystyäkseni siihen? — Ei mitään muuta kuin karkoittaa ajatuksistanne ja sydämestänne kaikki muu rakkaus paitsi rakkaus kultaan; olla näkemättä ja kuulematta mitään muuta kuin mikä suoraan tai välillisesti vie siihen tarkoitusperään; sanalla sanoen, että olette pyrinnöissänne eheä, että elätte ja kuolette yksinomaan sitä varten. Voitteko sen, lupaatteko sen? — Voin, huudahdin innokkaasti, te olette oikeassa; minä voin ja lupaan sen; neuvokaa vain minulle keinot! — Pieni mies hymyili uudestaan niin omituisesti, että se melkein sai veren suonissani hyytymään. Menkää takaisin pelaamaan, hän sanoi; tehkää panoksenne kuusi kertaa mustalle ja sitten joka kolmas kerta punaiselle. Muu käy itsestään. — Mutta — vastustin alakuloisena, sillä ylpeyteni taisteli turhaan epätoivoani vastaan — minulla on enää vain yksi ainoa kultakolikko jäljellä. — Siinä on kylliksi, sanoi mies; tehkää niinkuin neuvoin!
Kuumeisen levottomana palasin pelipöydän ääreen ja panin viimeisen kultarahani mustan värin varaan. Se voitti. Minä jätin sen pöydälle uudelleen mustalle ja voitin taaskin. Siten oli minulla jo neljä kolikkoa; annoin niiden olla edelleen pöydällä ja joka kerta kasvoivat ne toisen verran. Kuuden ensimmäisen vedon jälkeen oli minulla jo neljäseitsemättä kolikkoa, ja silloin aloin opettajani neuvon mukaan panna joka kolmannen kerran punaiselle. Aina voitin, joka kerta oli panos toista vertaa suurempi. Se kasvoi sadasta tuhanneksi, tuhannesta kymmeneksi tuhanneksi, kymmenestä tuhannesta sadaksi tuhanneksi. Krakaussa oli siihen aikaan Ranskan sotaväkeä, joka oli koonnut pakkoveroja, ja kultaa oli yllinkyllin. Alinomainen onneni suututti ranskalaisia; he kahdensivat panoksensa niinkuin minäkin, ja — menettivät. Kiivain oli eräs nuori luutnantti; minä tunsin hänet varsin hyvin, hän oli entisen parhaan ystäväni ja Marongen aikaisen sotatoverini poika, hänen, joka minulle silloin lainasi hevosensa ja sai surmansa itävaltalaisten luodeista. Minä aavistin, että tuolla nuorella miehellä oli komppanian kassa hallussaan; tuon tuostakin pyöri kielelläni varoitus: ole varuillasi, nuorukainen, minun täytyy voittaa, sinä joudut perikatoon! Mutta juutalaisen ehto muistui mieleeni, minä olin vaiti, ja niin kävi kuin aavistin. Luutnantti menetti kaikki … sinä et ymmärrä, lapseni, mitä se merkitsee. Mutta minä voitin yhä enemmän, aina yhä enemmän, minä särjin pankin, tuotiin enemmän kultaa, ja minä särjin pankin uudelleen. Peli loppui vasta silloin, kun ei enää kellään muulla kuin minulla ollut ainoatakaan kolikkoa, ja kun nopeasti summittain laskin voittoni, huomasin voittaneeni lähelle miljoonan…
Sellaista kulta- ja pankkisetelijoukkoa en mitenkään voinut heti saada pois kuljetetuksi; minun täytyi sentähden jäädä paikoilleni aamuun asti. Mutta unta en saanut; minä laskin ja laskin yhä uudelleen voittojani. Sitä tehdessäni koitti päivä, ja minä huomasin, miten virrasta aivan ikkunan alta nostettiin miehen ruumista. Minä aavistin pahaa, avasin ikkunan, käänsin silmäni pois kultaläjistä ja tunsin nuoren pelurin kasvonpiirteet — ystäväni ja pelastajani pojan, jota olisin voinut varoittaa enkä varoittanut. Nouseva aurinko paistoi hänen kauniille, tummille kiharaisille hiuksilleen ja hänen kalpeille kasvoilleen — kylmä väristys vavahdutti ruumistani, sillä minä näin … voi kauhua! … minä näin hänen päänsä ympärillä saman hirveän kultaverhon, joka vainosi isääni — joka teki hänet niin sanomattoman onnettomaksi ja vihdoin surmasi hänet…
12. KATUJA.
Ymmärrätkö nyt minua?
Komissaari — tai kuten tuon yön kuluessa saatamme nimittää häntä, majuri — katsahti arasti ympäri huonetta, ikäänkuin peläten taaskin näkevänsä aaveen, joka häntä vainosi. Mutta hän ei nähnyt mitään; suuresta lampusta levisi vain himmeä valo kaikille esineille. Liisu pisti esiliinan alle piiloon vasemman kätensä kultasormuksineen, jonka hän oli saanut muistoksi ensi kerran käydessään Herran ehtoollisella. Vanhus näytti käsittävän hänen ajatuksensa; hän hymyili surullisesti ja vähän aikaa vaiti oltuaan jatkoi kertomustaan.
— Älä vaadi minua kuvailemaan, mitä tunsin silloin nähdessäni tuon odottamattoman näyn, jonka merkityksen minä liiankin hyvin tiesin. Turhaan käänsin katseeni muuanne; ympärilläni olevat kultaläjät näyttivät elävän ja sanovan minulle: me olemme sielusi hinta. Huoneen seinällä riippuvasta suuresta peilistä olin näkevinäni kuolleen nuorukaisen sammuneet silmät, kalvaat kasvot ja kullalta loistavan pään. Hermoni eivät kestäneet sitä näkyä; minä vaivuin pitkäksi aikaa tainnoksiin ja toinnuin jälleen hulluinhuoneessa, johon ravintolan isäntä oli kannattanut minut, luultavasti toivoen, korjattuaan ensin talteen voittamani kullan, etten minä enää sieltä koskaan palaisi. Mutta minä paraninkin ja vaadin takaisin aarteeni; hänen täytyi vastoin tahtoaan ja pakosta tehdä tili niistä. Siten sain takaisin noin 300 000 kultarahaa, mikä ei ollut puoltakaan todellisesta voitostani; mutta samantekevää se minusta olikin, nuo rahat polttivat poveani, minä panetin suurimman osan niistä toistaiseksi hollantilaiseen pankkiin.
Rauhatonna ja muserrettuna harhailin ympäri maailmaa. Minä en enää pelannut, tuskinpa enää elinkään. Minä tunsin vaipuneeni hirveään henkiseen tainnostilaan, josta minut säikäytti tietoisuuteen Krakaun- vainajan kalpea haamu ja tuon tuostakin uudistuva aavenäky. Vihasin toista epäjumalaani, rahaa, ja tavoittelin epätoivoisen innokkaasti edellistä. Minä rupesin Itävallan sotapalvelukseen ja taistelin entisiä asetovereitani ranskalaisia vastaan. Turhaa vaivaa; ensimmäinen ja jalompi epäjumalani hymyili pilkaten minulle. Minut tunnettiin entiseksi turmeltuneeksi pelaajaksi; kumppanini pakottivat minut eroamaan palveluksestani. Kuolema olisi minusta ollut hyvätyö, ja kuitenkin kammosin sitä, sillä mieleeni muistuivat sanat, jotka Danton on piirrättänyt jonkin, en muista minkä, Pariisin hautausmaan portin otsikkoon: "Suuren Tyhjyyden portti".
Sillä tavoin harhaillessani Jumalatta, ystävittä, isänmaatta, rauhattomana, kykenemättä elämään, rohkenematta kuolla, istuin eräänä aamuna avonaisen ikkunani ääressä Leidenissä ja kuulin lähellä olevasta kirkosta kellojen soittoa. Kummallinen kaipaus täytti mieleni, kun kuulin tuon äänen, ja halusin taas kerran, monen vuoden jälkeen, nähdä, millä mielin ne ihmiset olivat, joilla oli Jumala. Melkein tietämättä miten, huomasin vähän aikaa sen jälkeen olevani kirkossa. Urkujen sävelet sattuivat sydämeeni kuin auringon säteet aavaan, päivän polttamaan erämaahan. Minä katselin ihmisiä: osa heistä oli teeskentelijöitä, ja heidän päänsä ympäri oli kultaverho, ilvehti kulta-aave. Toiset olivat hurskaita, ja minusta näytti kuin olisi heidän päätään ympäröivä loisto muuttunut suloiseksi päivänpaisteeksi. Suuri, virvoittava rauha loisti kuin illan tyyneys heidän kasvoistaan. Kunnianarvoisa vanhus nousi saarnastuoliin. Hän ei saarnannut paljon uskonopista, mutta sitä enemmän elämästä. Hän kuvaili hurskasta erakkoa, joka oli nuorena ollut suuri pahantekijä. Tuo erakko oli ennen ollut murhamies (kuten minä!), ryöväri (kuten minä!), rahan orja (kuten minä!), epäjumalan palvelija (aivan kuin minä!); pahat henget olivat ahdistelleet häntä (kuten minua!); ne olivat saattaneet hänet epätoivon partaalle (kuten minutkin!) ja melkein tekemään itsemurhan (kuten minut!); mutta vihdoin armon valo oli kohdannut pahantekijän, hän oli katunut entistä elämäänsä; hän oli rukoillut pyhimystä välittäjäkseen, luvannut paljain jaloin tehdä pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin ja omistaa koko lopun elämänsä syntiensä sovitusuhriksi. Hän oli pitänyt lupauksensa, ja pahat henget olivat jättäneet hänet rauhaan; armon aurinko oli valistanut hänet, ja hän oli pysynyt rehellisenä, hurskaana ja siunattuna miehenä elämänsä loppuun asti.
— Vertauksen ja minun elämäni samankaltaisuus päättyi siinä, missä saarnaaja alkoi puhua erakon kääntymisestä, mutta hänen sanojensa siemen iti sielussani; se juurtui yön pimeydessä ja omantunnon vaivoissa, ja seuraavana aamuna menin papin puheille. — Kunnioitettava isä, sanoin minä, sellainen minä olen, tekoni vainoavat minua, epäjumalani nauravat pilkaten minulle, omatuntoni painaa minut maahan, aaveet ilvehtivät silmissäni, eikä minulla ole Jumalaa. Kunnianarvoisa vanhus hämmästyi; hän oli nähnyt monta kadotettua sielua, mutta ei yhtään niin viheliäistä raukkaa kuin minä olin. Hän ei kuitenkaan työntänyt minua luotaan; päinvastoin, hän osoitti minulle armahtajan hyvyyttä, vahvisti minua katumuksessani ja neuvoi minulle parannuksen tien. — Ennen kaikkea, hän sanoi, sinun tulee luopua epäjumalista, joita varten tähän asti olet elänyt. — Sen olen jo tehnyt, vastasin minä; kunnian utukuvaan olen kyllästynyt, kultaa kammoan. — Se on hyvä, sanoi pappi, mutta siinä ei ole tarpeeksi, sinun tulee työskennellä aivan päinvastoin kuin tähän asti; sinun tulee syyttömästi kärsiä häpeää ja pilkkaa, ja kun ihmiset halveksivat sinua kuin koronkiskuria ja saituria, tulee sinun tuntemattomana jaella kuin halpoja korsia kultaasi armeliaisuustarkoituksiin, joista ei kukaan tiedä ja jotka eivät koskaan tule ilmi tässä maailmassa. Vasta silloin eikä ennen tulevat sinun tekosi sellaisiksi kuin ei niitä koskaan olisi tehty, ja armon aurinko paistaa sinulle loppuusi asti.