Siinä vanha majuri vaikeni uudelleen ja kysyi sitten äkkiä ja hieman epäröiden:
— Ymmärrätkö nyt minua?
Liisu rohkaisihen ja sanoi:
— En vielä täydellisesti. Sallikaa minun kysyä, eikö se pappi, josta juuri puhuitte, setä, ollut katolilainen?
— Oli kyllä, ja vielä lisäksi kuuluisaa dominikaanien munkkikuntaa. Minä olen kokenut niin paljon, että eri kristillisten tunnustusten välinen erotus näyttää minusta samanlaiselta kuin riita auringonvalosta, joka paistaa erivärisistä ikkunanruuduista. Toinen ikkuna voi olla vihreä, toinen punainen, jokin sininen, ja auringonvalo on huoneen asukkaasta erilainen aina sen mukaan kuin lasikin; mutta itsessään se on aina vain samaa väritöntä valoa, ja Jumalasta on kai yhdentekevää, minkävärisen lasin läpi minä sitä katson.
— Mutta — väitti nuori tyttö vastaan, tullen vähitellen yhä rohkeammaksi, sillä häntä alkoi kiihdyttää se luja vakaumus, mikä hänellä oli luterilaisen opin paremmuudesta — entä jos jokin lasi on tahottu semmoiseksi, että se päästää huoneeseen väärää valoa, joka eksyttää ihmistä? Entä jos tuo parannuksenteko, jonka dominikaani määräsi, on vain väärää tekopyhyyttä ja syntistä omatekoista hurskautta? Antakaa anteeksi, että minulla, joka olen nuori ja kokematon, on toisenlainen usko oikeasta parannuksesta. Kenties olette, setä, ja Liisun ääni vapisi taaskin vähän … kääntynyt katoliseen uskoon?
— Minä en kuulu mihinkään uskonlahkoon, vaan yhteiseen kristilliseen kirkkoon, vanhus vastasi hieman ankarasti. — Tosin katsovat katoliset minua heidän uskonsa lapseksi; heidänhän kanssaan ja avullaan minä aloin elää uskonelämääni; mutta minä en ole katolilainen, kreikkalainen, luterilainen enkä reformeeratun opin tunnustaja, minä olen vain kristitty yleensä. Ja todisteena siitä, kas tässä kirja, jota ei kellään katolilaisella maallikolla ole lupa lukea, nimittäin Raamattu. Minä luen sitä joka päivä; minä kirjoitin Leidenin hurskaille isille, että niin teen, ja he vastasivat: propter conscientiam fiat, tapahtukoon niin omantunnon tähden.
Jo ennen, tämän kertomuksen alussa, lukija kuuli lausuttavan epäilyksen, että nuori tyttö oli ns. herännäisnainen, nimitys, mikä on niin laaja, että se suodaan kaikille, jotka pitävät enemmän huolta hengellisistä asioistaan kuin ihmiset yleensä; sentähden herännäisnimi aivan erotuksetta on parhaimmilla ja hurskaimmilla ihmisillä samalla kun myöskin varsinaisilla lahkolaisilla ja yltiöpäillä. Liisu oli herännäisnainen, mutta herännäinen jalossa ja hyvässä merkityksessä, semmoinen, joka nöyrästi elää uskonsa mukaan; hän oli maailman hiljaisia ja lempeitä ihmisiä, jotka eivät koskaan tuomitse toisia. Mutta hän oli nuori ja luja uskossaan; jos sitä ahdisteltiin, ei hän voinut pysyä välinpitämättömänä, vaan vastasi ehkä innokkaammin kuin hänen setänsä olisi odottanutkaan.
— Minä en tosin ymmärrä, mitä yleisellä kristillisyydellä tarkoitetaan, mutta en koskaan ole huomannut Raamatussa sanottavan minkään arvoisiksi Jerusalemiin vaeltamista tai häpeää, jonka itse toimittaa itselleen, tai muita samanlaisia katumustöitä, joita katolilaiset kuuluvat käyttävän. Älkää pahastuko, setä, ymmärränhän minä niin vähän; mutta jos olette todellakin sovitellut elämänne dominikaanien määräysten mukaan, niin verratkaa niitä vielä kerran pyhään sanaan! Ehkäpä ne silloin haihtuvat kuin ihmiskeksinnöt totuuden valon edestä, ja näette silloin, ettei semmoinen katumuksenteko ole autuudeksi, vaan turmioksi.
Majuri nousi ylös ja astuskeli kiivaasti edestakaisin lattialla.