— Minä olen rikkonut enemmän kuin useat muut ihmiset, hän huudahti; minä olen kärsinyt enemmän kuin useat muut; minä olen pahemmin kuin muut ollut epäuskon ja epäjumalain vankina, ja minä olen irroittautunut niiden ikeestä. Minä olen katunut, olen kieltäytynyt kaikesta; kolmattakymmentä vuotta olen tässä yksinäisessä pakopaikassani ollut ihmisten ylenkatseen alaisena, jota en ole ansainnut; minä olen käyttänyt aarteitani tuhansien ihmisten pelastukseksi, ja nyt, nyt tulee tuo tyttö ja sanoo: kaikki, kaikki se on turhaa, se vie vain turmioon! Mitä vielä tahdot? Loukkaavatko silmiäsi nämä rikkauden mukavuudet, jotka minä hengellisten isien luvalla olen koonnut ympärilleni tähän sisimpään, tuntemattomaan soppeen, vähäiseksi levoksi ja silmieni huviksi kaiken sen kurjuuden ohella, johon vapaaehtoisesti alistun näiden huoneiden ulkopuolella? Jos, tyhmä lapsi, luulet minun sieluni olevan niihin kiintyneen, niin upotan aamun koittaessa kaikki tyynni virran pohjaan ja tulen todellakin niin köyhäksi kuin ihmisten silmissä näytän olevan. Kaksikymmentä vuotta on minulla nyt jo ollut omantunnon rauha, ainoa rauha, mitä lapsuudenaikojen jälkeen olen tuntenut, ja nyt uskallat sinä sanoa: se kaikki on vain valhekiiltoa! Sitäkö varten minä tunnustin sinulle rikokseni ja rangaistukseni? Miksikä vielä kerran revit auki paranneet haavani, sinä, ainoa olento, jonka ylenkatsetta en voi kestää? Nimitä sitten vielä jokin epäjumala, joka on voittamatta, ja minä heitän sen sydämestäni kuin myrkyllisen käärmeen. Lapsi, lapsi, minä olen niin kauan taistellut rauhaa saavuttaakseni, etten anna minkään maanpäällisen enkä maanalaisen olennon riistää sitä itseltäni!
Liisu oli noussut ylös, hänen silmänsä välkkyivät ja hän puhui uskon ja vakaumuksen horjumattomalla lujuudella.
— Jos — hän sanoi — meidän kärsimisemme ja tekomme riittävät iäisen rauhan saamiseksi, mitä teemme sitten Vapahtajalla? Miksi olisi sitten Jumala lähettänyt Poikansa kantamaan maailman syntejä ja vuodattamaan vertaan ristillä, jos maailma voisi omilla teoillaan vapahtaa itsensä? Ja miksi olisi Herra sanonut, etteivät terveet tarvitse parantajaa, vaan ainoastaan sairaat? Se rauha, jonka sanotte taistelemalla voittaneenne ja jota olette nauttinut kaksikymmentä vuotta, minä sanon teille, setä, se on väärä ja petollinen rauha eikä se ole voinut pelastaa teitä pahojen näkyjen vallasta. Miksikä, jos todella olette sovittanut menneen elämänne, saanut aikaan sovinnon Jumalan ja itsenne kanssa, miksi näin teidän vielä tänä iltana vapisevan kurjan kultarahan tähden? Katsokaa, tämä pienoinen kultasormus, joka minulla on sormessani, tämä katoava, maan tomusta kaivettu metalli voi saada koko teidän sielunne tasapainon järkytetyksi. Onneton vanhus, ja te uskotte kuitenkin saavuttaneenne rauhan, jota ei edes kuolemakaan voi järkyttää!
— Pois! pois! huudahti majuri sanomattoman hämmentyneenä. — Pois silmistäni, myrkyttäjä, jolle minä, hullu, uskoin elämäni salaisuuden! Mene! Matkusta pois! Minä en voi enää vastata teoistani, eikä minulla ole tapa sääliä!… Mutta ei, älä mene, lapsi! Jää tänne, minä käsken!… Jos menet, kenenkä syliin voin enää sitten epätoivoissani ja kurjuudessani nojata päätäni? Entä jos sinä olisitkin oikeassa?… Jos tuo näky, joka jo niin kauan sitten lakkasi kiusaamasta minua ja tänään taas palasi … jos se ennustaisikin, että minä olen joutunut tappiolle tässä toivottomassa taistelussa?… Sinun täytyy jäädä tänne luokseni, tyttö!… Älä mene! Oletko vielä täällä? Maailma mustenee silmissäni… Voi … enkö vieläkään ole tehnyt kylliksi? Mitä pitää minun tehdä saadakseni iäisen rauhan?
— Uskoa! vastasi Liisu murtunein äänin.
13. KAPINA RAHAA VASTAAN.
Missä velkakirjat?
Tuskallista tunnustusta, jonka komissaari-majuri-vanhus Liisulle teki rikoksistaan ja katumuksestaan, oli kuten muistamme heidän näkemättään kuulemassa Lauri Roderik. Tunnustuksen alkupuolta hän seurasi jännittyneen tarkkaavasti, mutta jos öiset hetket olisivat kuluneet tunti toisensa jälkeen, vaikuttamatta vähääkään hänen raukeihin hermoihinsa, niin eipä hän silloin olisi ollutkaan matkasta uupunut nuorukainen. Kaikista hänen ponnisteluistaan huolimatta väsymys voitti kuitenkin hänet hänen siinä istuessaan pehmeässä nojatuolissa, ja majurin kuvaillessa Liisulle kummallisia parannustekojaan oli Lauri Roderik jo vaipunut uneen, jommoista voi ainoastaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen nauttia. Vähän ajan kuluttua herätti hänet joku tarttuen hiljaa hänen käsivarteensa. Se oli Liisu, joka palasi setänsä luota ja kummastuksekseen tapasi ylioppilaan nukkumassa setänsä nojatuolissa.
— Tule! hän kuiskasi. Hän ei saa tavata sinua täältä.
— Onko tunnustus lopussa? — kysyi nuorukainen, kun he olivat päässeet pois vanhuksen rauhoitetulta alueelta.