— En tiedä, mitä olet kuullut — vastasi Liisu suruisesti — enkä myöskään kysy, miksi varastit onnettoman vanhuksen salaisuuden. Mutta jos sinussa on rahtuistakaan kunniantuntoa ja omaatuntoa, niin lupaa ainakin, ettet petä häntä.
— Sen lupaan, nuorukainen vastasi vakavasti. Liisu … en minä ole niin paha enkä kevytmielinen kuin luulet. Minä olen pitänyt häntä kurjana koronkiskurina ja nyt kuulin hänen syyttävän itseään vielä paljon pahemmasta. Minä olin väärässä, minä voin inhota, mutta en enää halveksia häntä. Kertoiko hän sinulle kaikki?
— Paljon, mutta ei vielä kaikkea. Hyvää yötä.
— Hyvää yötä.
He erosivat, ja muutamien minuuttien kuluttua Lauri Roderik nukkui taas niin raskaasti, ettei satakaan kummittelevaa kultakolikkoa olisi voinut häiritä hänen levollista untaan. Kun hän heräsi, paistoi jo myöhäinen joulukuun aurinko pakkastaivaalta siniruutuisten, pumpulisten puoliuudinten yli, mistä hän huomasi, että ikkunaluukut jo olivat auki. Huone, vaikka se ei ollutkaan talon huonoin, näytti hänestä päivän valossa vielä peloittavamman kurjalta rikkauden rinnalla, jonka hän odottamatta oli nähnyt sisemmissä huoneissa. Kokiessaan selvitellä mielessään edellisen yön kummallisia tapahtumia hän kuuli etuhuoneesta ääniä ja erotti selvästi seuraavan keskustelun, joka oli käynnissä jonkun tuntemattoman ja talon isännän kesken; viimeksimainitun ääni oli taas yhtä äreä kuin hänen edellisenä iltana ensin puhutellessaan heitä. Hän ei enää ollut majuri, vaan komissaari, joka taas oli muuttunut kurjaksi, viheliäiseksi koronkiskuriksi.
— Olkaa toki armollinen ja odottakaa uuteen vuoteen asti! rukoili tuntematon. Tiedättehän, herra komissaari, että minulla on kaksikymmentä leiviskää voita Vaasaan menossa; onhan se yhtä varma takuu kuin puhtaat rahat.
— En voi, en voi, hyvä ystävä. Tiedänhän varsin hyvin, että olet jo etukäteen ottanut velkaa voillasi, ja minä olen köyhä mies, minä tarvitsen kyllä roposeni; milläpä minä eläisin?
— Kyllähän te elätte, komissaari, mutta minä joudun maantielle, jos nyt ryöstetään minulta hevoseni, lehmäni ja talviviljani. Mistä minä elän sitten vaimoineni ja lapsineni.
— Mene lukkarin luo, hän voi auttaa.
— Niin, lukkari, hän on armelias, hän on auttanut minua ennenkin ja auttanut muitakin, jotka ovat joutuneet mieron tielle teidän velkakirjojenne tähden, hyvä herra, mutta minä olen jo niin paljon velkaa hänelle, ettei hän enää anna äyriäkään.