— Menehän kuitenkin, mene koetteeksi, minä en voi auttaa sinua, olen rutiköyhä, häviön oma, ja tarvitsen itse lainaa, mutta keltäpä minä sitä saisin? Mitäpä takuuta minulla olisikaan heille antaa?
— Ja teillä, komissaari, on ympäri maata satoja velkakirjoja, joista saatte korkoa kaksikymmentä sadalta! Ikäänkuin ei jokikinen pitäjäläinen tietäisi, että olette … no, minä en huoli sanoa, mikä olette. Olkaa nyt niin kunniallinen, odottakaa uuteen vuoteen asti!
— Mene tiehesi, en minä voi auttaa.
— Vai niin, jatkoi tuntematon katkeroituneena. — Ettekö voi auttaa? Sittenpä sanon, mikä olette. Saituri ja visukinttu olette, koronkiskuri ja verimato, joka lihotte köyhien hiestä ja verestä, ettekä ole edes oikea kristittykään. Niin, ryöstättäkää nyt minut, saattakaa minut turmioon niinkuin monta muuta minua parempaakin, mutta kerran täytyy minun sanoa totuus, vaikkapa se maksaisi onneni ja menestyksenikin, ja sentähden sanon, että olette kelvottomin konna, mikä maan päällä elää, ja sentähden ette tohdi käydä kirkossa. Ja koko maailmahan tietää, ettette tohdi katsoa keltaista kultaa, koska silloin näkisitte pirun ennen aikojaan. Mutta kyllä se päivä tulee, jolloin saatte katsella häntä lähempääkin. Enkä minä suinkaan silloin sammuttele roviota, eikä myöskään Mustilan Mannu, ei Mäkelän Matti eikä Vedensuun Esaias, sen minä sanon teille. Näettekö mitään? Katsokaa ikkunasta, niin näette, että piha on täynnä ihmisiä, jotka te olette manauttanut syyskäräjiin ja joille olette toimittanut ryöstön jouluksi. Minä kysyn vielä, tahdotteko antaa lykkäystä.
— Ulos, ja sitten lukkarin luo, hävytön! kuului komissaari karjaisevan paljoa miehekkäämmin kuin vähää ennen. — Ulos paikalla, ja ken uskaltaa uhkailla minua omassa talossani, saa nähdä, kenen kanssa hän joutuu tekemisiin!
Niitä sanoja seurasi vähäinen jyräkkä, josta Lauri Roderik arvasi, että Halm-vanhus oli tukenut sanojaan kouraantuntuvalla opetuksella. Ja kun veljenpoika syystä kyllä pelkäsi, että hänen läsnäolonsa tulisi tarpeelliseksi, astui hän enempää arvelematta etuhuoneeseen. Pelko ei ollutkaan perätön, sillä piha oli täynnä hevosia ja rekiä ja ihmisjoukko tunkeutui eteiseen uhkaillen ja sen näköisenä, ettei se ennustanut mitään hyvää talon isännälle.
Pohjanmaan talonpojat, niin suomalaisista kuin ruotsalaisistakin polveutuvat, ovat mitä sävyisimpiä, kun heitä kohdellaan hyvin, mutta hyvin arkatuntoisia kaikesta, mitä he katsovat sorroksi ja vääryydeksi. Komissaari sai kylliksi tekemistä kutsumattomista vieraistaan, jotka pian täyttivät puolet viheliäisestä huoneesta. Rohkeita ja ylpeitä ääniä kuului useita yht'aikaa joukosta. He pyysivät lykkäystä ja tahtoivat takaisin velkakirjojaan, eivät kieltääkseen sitä, minkä he oikeastaan olivat velkaa, vaan pyyhkiäkseen pois laittomat korot ja "hyväntekiäiset"; sitten hän saisi velkakirjat takaisin. He eivät enää kauemmin antaisi imeä pitäjää, he tunsivat hänet tarpeeksi hyvin; moinen liike oli nyt loppuva.
Lauri Roderik odotteli uudelleen saavansa kuulla ruikuttavan "köyhän miehen" puhetta; mutta hän pettyi. Komissaari antoi kiihkeimpien puhua suunsa puhtaaksi ja julisti sitten tyynesti ja vakavasti, että laki saisi ratkaista heidän riitansa. Hän ei luvannut antaa velkakirjoja kellekään muulle kuin kihlakunnanoikeudelle. Ja mitä siihen tuli, että hän olisi köyhdyttänyt pitäjää, kysyi hän, oliko siinä nyt enemmän kurjuutta kuin ennenkään ja kuka oli saanut kärsiä hänen tähtensä.
— Kaikki! kaikki! huusivat velalliset.
— Sinulta, Mannu — komissaari vastasi — vouti ryösti viime talvena saamiset. Kuitenkin on sinulla yhtä monta hevosta nyt kuin silloinkin.