— On sentähden, että lukkari auttoi, talonpoika vastasi pilkallisesti nauraen.
— Sinä, Mäkelän Matti, menetit viime keväänä lehmäsi, ja nyt on sinulla taaskin yhtä monta.
— Lukkari antoi minulle etukäteen.
— Sinulta, Esaias, vouti otti kesällä rattaat ja viljan, mutta olethan saanut rattaasi takaisin ja leipävartaasi ovat tupasi katossa täynnä leipiä.
— Siitä saan kiittää lukkaria.
— Niin, niin — kuului monta ääntä — lukkari on toinen mies.
Komissaari ryöstää, lukkari auttaa. Mutta kun hän on auttanut,
ryöstätte te uudelleen. Me emme annakaan enää vetää itseämme nenästä.
Tänne velkakirjat!
— Niitä ette saa, komissaari vastasi kuivasti.
— Velkakirjat! Missä velkakirjat? huusi joukko yhä äänekkäämmin ja tunkeutui etemmä huoneeseen.
Komissaari peräytyi, niin että sai selkänsä suojatuksi seinää vasten ja tempasi ryhmysauvan uunin vierestä. Lauri Roderik asettui, ruoska kädessään, hänen rinnalleen. Näytti kuin olisi ollut syntymässä tuommoinen usein verinenkin kahakka, joissa Pohjanmaan rahvas ei pidä lukua miehen säädystä eikä henkilöstä, kun se kerran luulee oikeuksiansa loukatun.
Leikillinen sattuma johdatti niin, että rouva Margret Halmin leveä pää valkoiseen yömyssyyn käärittynä ilmestyi juuri silloin näkyviin ovesta. Hän, säikkymätön liittolainen, asettui heti talon puolustajain puolelle.