— Mitä tämä on? urhoollinen rouva huudahti oikealla markkinaäänellään. — Kuka täällä rohkenee sillä lailla meluta? Hävetkää vähän! Eikö täällä ole kaupunginpalvelijaa? Vai niin, täällä ei ole kaupunginpalvelijaa. Tunnetteko nimismiehen, hyvät miehet? Jos minä olisin nimismies, taputtelisin teidät muhennokseksi, heittiöt! Minä panisin teidät jalkarautoihin, puukkojunkkarit. Korsholmaan minä teidät…
Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan. Urhean rouvan onnettomuudeksi seisoi täysi voikirnu kauhoineen seinän vieressä. Erästä pitkää roikaletta houkutteli moinen hyvä tilaisuus vastaamaan kaunopuheiseen tervehdykseen hänen omalla tavallaan; hän otti kenenkään huomaamatta kauhan, kaappasi sen täyteen maitoa kirnusta ja viskasi sisällyksen niin tarkasti vasten puheliaan vastustajansa naamaa, että valkoinen kirnumaitotulva hulvahti yli yömyssyn ja juoksi pitkinä puroina pitkin Margret-rouvan täyteläisiä kasvoja. Täytyihän urhoollisimmankin väistyä niin sattuvaa vastatodistusta; tappiolle joutunut sankari peräytyi, ja naurun hohotus sai ahdistelijat vähäksi aikaa iloisemmalle mielelle.
14. VIIMEINEN KATUMUSTYÖ.
Mitä? Eikö vielä riitä? Eikö milloinkaan tule kylliksi?
Mutta hetkellinen iloisuus, jonka Margret-rouvan onnettomuus herätti, haihtui pian; velkakirjoja alettiin vaatia uudelleen, ja pari paikkakunnan tunnettua tappelupukaria juoksi ulos taittamaan aidanseipäitä, jotka olivat tavallisina aseina moisissa otteluissa. Vanhus näytti myöskin päättäneen pysyä taipumattomana. Muuan tungettelevaisimmista sai olkapäähänsä sivalluksen hänen ryhmysauvastaan. Alkoi sadella iskuja. Lauri Roderik heittäytyi väliin ja sai sellaisen lyönnin, että silmissä iski tulta. Ei ollut tasaväkinen taistelu kaksi kahtakymmentä vastaan, ja vaikka nuorukainen koettikin urhoollisesti käyttää sitä kokemusta, minkä hän oli saavuttanut edellisillä kisällejä ja kirjanpitäjiä vastaan tekemillään sotaretkillä, oli kyllin selvää, että hän ja vanhus kohta olisivat joutuneet tappiolle.
Tuona ratkaisevana hetkenä ilmestyi Liisu ovelle. Hän seisoi siinä äänettömänä, kalvaana kuin kuvapatsas, ja hänen kyyneleinen katseensa kohtasi komissaarin katseen hänen juuri uudelleen kohottaessaan sauvaa, rangaistakseen lähinnä olevaa väkivallantekijää. Ei muuta kuin yksi ainoa silmäys, mutta se lamautti vanhuksen nostetun käsivarren. Pari sekuntia seisoi komissaari liikahtamatta, huolimatta iskuista, joita sateli häneen. Sitten hän huusi:
— Seis, minä tuon velkakirjat!
Hätyyttelijät hillitsivät itsensä, ja huudot, että pitäisi lyödä kuoliaaksi verenimijä, vaikenivat. Aselepo saatiin toimeen, ja komissaari päästettiin noutamaan velkakirjoja, Lauri Roderikin jäädessä panttivangiksi, vaikka, kuten hän sittemmin tunnusti, olikin hyvin epävarmaa, tulisiko hänen isäntänsä ollenkaan takaisin.
Mutta hän tuli. Hän astui synkän ja käskevän näköisenä keskelle suuttuneiden velallistensa joukkoa. Korkealla ilmassa hän piti oikeassa kädessään melkoisen suurta paperitukkua, noita hyvin tunnettuja onnettomuudenpapereja leimattuine nurkkineen ja variksen varpaan näköisine allekirjoituksineen ja kömpelöine sinetteineen, joista niin monen menestys riippuu ja joiden pelkkä näkeminen jo herättää samanlaista kunnioitusta huonoissa maksajissa kuin ikivanha, muinaisajan käsikirjoitus jossakin kirjastonhoitajassa tai muinaistutkijassa.
— Huomatkaa nyt! ukko huusi ja ojentautui suoraksi, joten hänen kookas vartalonsa tuli täyteen pituuteensa. — Tässä on Mannun velkakirja viidestäsadasta riksistä; tunnetko puumerkin?