— Miten en tuntisi omaa puumerkkiäni? sanoi Mannu. Antakaa tänne se lappu, saatte sen takaisin, kun pyyhimme pois sata riksiä, jotka korkojen lisäksi olivat hyväntekijäisiä.
— Odota vielä vähän. Tässä on Mäkelän Matin velkakirja neljästäsadasta kahdestakymmenestä riksistä.
— Kirjoittakaa kolmesataa viisikymmentä; sen minä sain, huusi Matti joukosta.
— Tässä on Esaiaksen velkakirja kolmestasadasta kahdeksastakymmenestä viidestä riksistä ja kahdestakymmenestä neljästä killingistä.
— Kirjoittakaa kolmesataa kaksikymmentä riksiä, ei killinkiäkään enempää! huusi Esaias kiukusta tulipunaisena.
Ukko näytteli vain näyttelemistään velkakirjoja, antamatta niitä pois kädestään.
— Tässä Majatalon Eerikin velkakirja kahdestasadasta viidestätoista riksistä. Tässä Pentun Niilon viidestäsadasta kuudestakymmenestä. Tässä Aatami Eerikinpojan sadasta kuudestatoista ja kolmestakymmenestä kahdesta. Tässä Isokylän Pietarin seitsemästäsadasta kahdeksastatoista. Tässä Mikko Mikonpojan kuudestakymmenestä neljästä riksistä…
Ja sillä tavoin hän luetteli viidettäkymmentä velkakirjaa, osaksi sangen suuristakin summista.
— Ovatko kaikki oikeat? hän kysyi näytettyään kaikki nuo onnettomuudenpaperit.
— Ovat, ovat, antakaa ne tänne; kyllä ne saatte takaisin! Me olemme kunniallista väkeä, me emme ota enempää, kuin mitä meille oikeuden mukaan on tuleva, huusivat velalliset.