— Te tulette holhoojaksi, patruuna. (Vanha "konttorikoni" ei pitänyt kauppaneuvoksen nimeä minkään arvoisena.)
— Siinä on omat mutkansa. Me emme saa loukata Margretia.
— Hm — täydensi Stenman — Liisu on aivan sopiva Juhanille.
— Liisulla on Rosenius silmissään ja Schartau päässään. Mutta hän saa
Stenin perinnön.
— Niin otaksun. Kaikki itse ansaittua, ja luultavasti on jo määrättykin, kelle se jää.
Konttorin vahtimestari tuli etuhuoneesta ja ilmoitti kapteeni Edvardsonin haluavan päästä kauppaneuvoksen puheille. Isäntä ja kirjanpitäjä katsahtivat toisiinsa. Oli sangen harvinaista, että kummankin päävihollinen ja kilpaveljen uskotuin kätyri ja liittolainen ilmestyi toiminimi Halmin konttorinäköpiiriin, niin sanoaksemme itse jalopeuran luolaan. Jos neljäkymmentä vuotta paikassaan palvellut Stenman-vanhus olikin välttämätön voimaratas Halmin kauppahuoneen salakoneistossa, niin tiedettiin, että Edvardson oli varsinainen hämähäkki Gråbergin kauppahuoneen laajassa verkossa. Erotuksena oli vain se, että Halmilla oli parempi asioimiskyky kuin Stenmanilla, mutta Edvardson sen sijaan oli paljon etevämpi isäntäänsä viekkaudessa.
— Pyydä häntä astumaan sisään! sanoi kauppaneuvos.
Kapteeni Edvardson tuli siistinä ja hienona kuin ainakin, vaikka olikin seitsenkymmenvuotias, ja silitellen tapansa mukaan hyvinpuhdistetun hattunsa silkkihuopaa.
— Leuto sää tänään, herra kauppaneuvos. Toivoakseni on terveys hyvä.
— Kiitoksia, siinähän tuo menee. Olkaa hyvä, käykää istumaan. Mikä tuottaa minulle sen harvinaisen kunnian, että saan nähdä teidät, herra kapteeni?