Kapteeni Edvardson oli erehtynyt kutsumuksestaan, kun ei ollut antautunut diplomaatti-uralle. Mutta kaikenlaisissa asioissa, eikä suinkaan vähimmin liikeasioissa, on kyllä tilaisuutta kulkea pienten etujen, salaisten vehkeitten, kätketyn vihamielisyyden, juonien ja kavaluuksien — joilla on niin tärkeä osa maailmanviisasten menestyksessä — mutkaista tietä. Epäilemättä oli silloin kuten nytkin rehellisiä kauppiaita, jotka halveksivat salapolkuja ja saivat osakseen toisten kunnioitusta samalla kun saavuttivat rikkauksia vakavilla kauppayrityksillä ja kaikin puolin kunnioitettavalla menettelytavalla. Mutta kun niinkin suuret kuin Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet, joita ei kukaan voinut moittia viekkaudesta tai petoksesta, sittenkin kilpailun innosta horjahtivat tekoihin, jotka eivät kestä ankaran siveysopin arvostelua, täytyy meidän tuomita heitä aikansa mukaan. Oikeuskäsitteet olivat silloin vielä hyvin kehittymättömät, ja kauppiaan omatunto oli avarampi kuin meidän aikoinamme. Verho, jolla hänen täytyi peitellä kauppayrityksiään kilpaveljiltään, esti häntä itseänsäkin selvästi näkemästä vaikuttimiensa arvoa, ja kuinka olisikaan hän voinut pysyä aivan tunnollisena, kun itse laitkin saattoivat hänet valitsemaan toiselta puolen salaamisen ja voiton, toiselta rehellisyyden ja tappion. Ne asetukset, jotka silloin yhtäältä kohtuuttomilla tullimaksuillaan yllyttivät salakuljetusta ja toisaalta kiertokirjeillä, joita saapui päälliköltä tullinhoitajille, sallivat kauppiaitten tullauttaa sadan kahvileiviskän sijasta kymmenen leiviskää — mitä olivat ne muuta kuin petollisuuden kasvattajia? Ken kerran vei tullikamariin vääriä lähetyslaskuja, miksei hän olisi toiste ilmoittanut Länsi-Intian rommitynnyriä etikka-astiaksi? Ei pitänyt vain liian karkeasti käyttää hyväkseen tullilaitoksen äänetöntä suostumusta. Jos onnistuttiin, oltiin toimekkaita liikemiehiä; jollei onnistuttu, ei ainoastaan jouduttu häviöön, vaan vieläpä lisäksi moitteen alaisiksi ja saatiin kulkea taitamattoman nimellä.
Samaan aikaan kun Gråberg ja Edvardson, kaksi taitavaa liikkeen mestaria, mylly ja sen hammasratas, lähtivät valvomaan yksityisiä etujaan, oli monta kaupungin asukasta parempien vaikuttimien johtamana rientänyt auttamaan naapurejaan heidän onnettomuudessaan. Suurin osa naapurikaupunkia oli heidän perille saapuessaan porona, mutta vielä sai Lauri Roderik, joka johti erästä ruiskua, avustaa jäljellä olevan pelastamisessa; vielä ehti Liisu Halm, jonka hänen avulias äitinsä oli lähettänyt viemään vaatteita ja ruokavaroja eniten kärsineille, tulla lohduttavaksi enkeliksi kauhun ja toivottomuuden tukalimpana hetkenä. Hän tunsi kiintymystä ja myötätuntoa nähdessään rohkean nuorukaisen pelottomana taistelevan liekkejä vastaan siinä, missä vaara oli suurin; samoin lämpeni Lauri Roderikin mieli, kun hänen serkkunsa haeskeli lumisilta kedoilta ja vielä palamattomista taloista kodittomia, jakaakseen heille lahjoja, jotka hätä teki kaksin verroin arvokkaiksi. Kerran kuuli Lauri Roderik Liisun kehoittavat kiitokset, kun hän pelasti köyhän lesken talon; toisen kerran huusi hän taas hyväksymisensä Liisulle, kun näki hänen antavan vilusta ja väsymyksestä puolikuolleelle ukolle nutun ja lasin viiniä. Siellä oli toisella tavoin Halm Gråbergia ja Gråberg Halmia vastassa; sielläkin oli kilvoittelua, mutta se oli rakkauden, rohkeuden ja itsensäkieltämisen palkatonta kilvoittelua.
Se ei jäänyt huomaamatta kapteeni Edvardsonilta, joka muutamien merimiesten johtajana autteli pelastustyössä ja sai neuvokkuudestaan kaikilta ansaittua kiitosta.
— Se käy niinkuin pitääkin, sanoi viekas kapteeni itsekseen.
Serkukset löysivät myöhään illalla kumpikin majapaikan niin hyvän kuin saattoi toivoa, toinen pappilasta, toinen talonpoikaistalosta kaupungin ulkopuolelta. Seuraavana päivänä he lähtivät puolenpäivän aikaan yhdessä kotimatkalle. Lauri Roderik oli Liisu Halmin avoreessä ajajana.
Hevonen oli uuvuksissa edellisen päivän ponnistuksista, matka sujui hitaasti, heillä oli hyvää aikaa keskustella.
Kun he hetkisen olivat puhelleet tulipalosta, kysyi Lauri Roderik äkkiä serkultaan, miten komissaari voi.
— Paremmin, vastasi Liisu.
— Ja oletko sinä yhä vielä yhtä armoton vanhusraukkaa kohtaan, vaikka tiedät, että hänen koronkiskomisensa oli vain teeskentelyä ja että hän salaa teki paljon hyvää?
— Niin, kuka muu kuin Jumala voi täydelleen tutkia ihmissydämen? Minä mielelläni uskoisin, että setäni olisi se, miksi hän luulee itseään: rehellinen katuja, joka menettelee katolilaisten tavan mukaan, katuja, joka etsii häväistystä eikä huoli kiitoksista. Mutta minä pelkään, että hän pettää itseään — että koronkiskominen, jolla hän on etsinyt ihmisten halveksimista, on sydämen syvimmässä sopessa hänen himonsa, aivan kuin rikkauden mukavuudetkin, joita hän salaa soi itselleen. Kumpikin, pelkään minä, oli teeskentelemistä Jumalan edessä ja omantunnon edessä. Katolilaiset eivät pidä varsin tarkkaa lukua siitä.