— Ei, Liisu, nyt vastustaa Gråberg Halmia toisin kuin ennen. Minä halveksin setääsi, kun sinä puolustit häntä; nyt puolustan minä häntä, kun sinä häntä halveksit. Et sinä koskaan saa minua uskomaan, ettei niin musertava katumuksenteko olisi vilpitön eikä minkään arvoinen Jumalan edessä.
— Oi, jospa se olisi vilpitön! En toivoisi mitään sen hartaammin. Mutta niin on nyt kerran, että Jumala tahtoo meidät kokonaan. Pidätä itsellesi pieninkin rahtunen vanhaa syntiolemusta, niin se pieni rahtunen tekee kaiken parannuksen mitättömäksi. Sinä sanoit oikein, ja samoinhan sanoi kiusaajakin sedälleni, että raha tahtoo meidät kokonaan, jos mielimme päästä sen suosioon. Mutta jos raha tahtoo koko sydämemme, kuinka tyytyisi Jumala vain puoleen? Ja jollei raha tunnusta muuta kuin rahaa, kuinka tunnustaisi Jumala meissä mitään muuta kuin oman kuvansa, joka on uusi ihminen kokonaan?
— Jumala tietää parhaiten, että me olemme heikkoja. Hän ei voi koskaan vaatia meiltä täydellisyyttä.
— Ei, mutta hän tahtoo joka päivä luoda meidät uusiksi Pyhän Henkensä kautta. Viisaasti on järjestetty se, että säilytämme aarteemme saviastiassa, jottei voima olisi meiltä, vaan Jumalalta.
— Sinä olet ajatellut niitä asioita enemmän kuin minä. Jos se nyt todellakin on "totuutta", kuten sanot … mikä on sinun mielestäsi sitten totuus?
— Ilvehditkö taas, kun taitamattomalta tyttö-paralta kysyt, mitä koko ihmiskunta on tavaillut tuhansia vuosia, saamatta siitä omin voimin selvää?
— En, minä kysyin sitä vain sentähden, että sinä sanoit hänen etsivän totuutta, jota minä muka en etsi. Minä tahtoisin mielelläni tietää, mikä se on, jonka pelkkä etsiminenkin tekee pahantekijän paremmaksi sitä, joka ei etsi, vastasi nuorukainen vakavammin kuin hänen serkkunsa olisi hänestä uskonut.
— No niin, jos tyydyt siihen, mitä jokainen talonpoikaistyttö voisi vastata, kun hän on käynyt kunnollisen rippikoulun, niin vastaan minä, että totuus on Jumalan sana elämään sovitettuna.
— Olkoon niin, älkäämme enää kiistelkö niin korkeista asioista. Mutta sano, oliko siinä tapauksessa inhimillistä, oliko armeliasta, että niin ankarana murskasit sen ainoan, mikä onnettomalle sedällesi soi edes vähän omantunnon rauhaa — nuo hyvät työt, jotka sinä tuomitset?
— Saatoinko tehdä toisin valehtelematta? Sinä olet oppinut mies, sinä, Lauri Roderik, ja jollet olekaan oppinut, niin tiedät kuitenkin paljon enemmän kuin minä maallisia asioita. Mutta minä sanon, että vaikka jollakin meistä olisi koko maailman viisaus ja enemmän kuin keisarin valta, ja vaikka hän olisi enemmän kunnioitettu ja onnellisempi kuin kukaan kuolevaisista ja vaikka hän vapaaehtoisesti laskeutuisi suuruutensa korkeudesta, antaisi viime roponsa armeliaisuuslaitokselle, tulisi köyhäksi, taitamattomaksi, voimattomaksi, halveksituksi ja onnettomaksi, tai vaikkapa hän antaisi henkensäkin ja kaikki, mitä hänellä on rakasta maailmassa, ja tekisi työtä, paastoaisi, kärsisi kuolemaansa asti enemmän kuin pyhät marttyyrit ovat ennen häntä kärsineet totuuden tähden — ja tulisi sitten kaikkine kärsimyksineen ja tekoineen taivaan portille ja kysyisi: olenko tehnyt kylliksi? olenko uhrannut tarpeeksi? niin ikuinen ääni vastaisi hänelle: et, et ole tehnyt kylliksi, siten ei tule koskaan, ei koskaan kylliksi! Ei yhdenkään ihmisen uhri ole niin suuri, ei mikään kärsiminen, eivät mitkään teot niin täysin riittävät, että kukaan niillä voisi ostaa edes tuumankaan verran autuutta. Sen voi ainoastaan Kristus antaa meille, ja Hän antaa sen ilmaiseksi.