Sisään astui Vappu sateesta läpimärkänä, yllä karkeasta säkkikankaasta tehty vaippa ja päähine, niin että hän näytti katolisen ajan katumuksentekijältä. Tuskin tuo miehekäs olio oli huomannut taistelun kekäleestä, kun hän sieppasi pois savuavan puupalan, otti pientä mieletöntä noitaa kiinni hartioista ja heitti hänet kuin keveän mytyn sänkyyn, veti villaryijyn hänen peitokseen ja sanoi käskevästi hänelle korvaan:
— Pysy nyt hiljaa, riittäkööt jo hullutuksesi täksi illaksi!
Poika teki joitakuita merkkejä käsillään, asettui paikalleen tulen eteen ja alkoi keriä siimojaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
— Älä pidä lukua äidistäni! rauhoitteli Vappu pelästynyttä tyttöä. — Tiedäthän, että äiti on yhdeksänkymmenen vanha ja hullu ja sokea ja kuuro. Siinä on neljä raskasta taakkaa heikoilla hartioilla; olisinko minä muuten lähtenytkään pois sinun luotasi, rakkahin, hyvä lapseni? Diakoni tahtoi, että tekisin sen, hän kun aina ajattelee onnettomia. Jonkunhan täytyy hoidella kurjaa äitiraukkaani ja tuota tyttäreni poikaa. Hän on kuuromykkä, raukka. Näethän, että minä vieläkin olen lastenhoitaja; jotakin pitää sen tehdä, jonka Jumala on antanut pitää tallella järkensä ja aistinsa. Minä käyn joka ilta noutamassa maitoa näille raukoille ja nyt satuin saamaan sadetta korvilleni. Mutta miten kumman lailla sinä, lapsi, olet tullut tänne? Vähänpä niitä muita on kuin kunnon diakoni, jotka rohkenevat edes keskellä kirkasta päivää tulla Loitsumäkeen, eikä koreitten jalokiviesikään hinnasta kukaan kristitty ihminen uskaltaisi tulla tänne pimeässä ja ukonilmassa.
Eeva kertoi nimipäiväretkestä ja halunsa kerran nähdä, missä vanha ystävä asuu.
— Vappu raukka, tämmöistäkö sinun jokapäiväinen elämäsi on? Etkä ole siitä puhunut minulle!
— Miksipä vanha lattiariepu kaikkia kertoisi ikkunalla kasvavalle kukalle? Kyllä minun kelpaa olla, jos sinä voit hyvin, vastasi Vappu, hieman hellyyden päivänpaistetta kovissa kasvonpiirteissään, riisui katumuksentekijän puvun ja kuivaili hetkisen itseään tulen ääressä. Käy nyt tähän istumaan, rakas ruususeni! Ethän sinä voi täältä ennen lähteä kuin taivaan tähdet kirkkaasti loistavat Ruissalon yllä. Käy istumaan ja juo tästä kirnumaitoa, niin saamme puhella niistä entisistä ajoista, jolloin sinä raavit kasvojani, kun minä otin sinulta pois koristuksesi.
— Minä olin usein paha sinulle, Vappu, ja kuitenkin pidin hyvin paljon sinusta.
— Piditkö, lapsukaiseni? No mitäpä siitä sitten, vaikka minua joskus raavitkin? Sisaresi eivät koskaan kynsineet minua, mutta minkä minä sille voin, että sinä olit minun sydänkäpyni. Sinä olit kuin olitkin luotu huhtikuun auringon laiseksi, joten kaikkien kuivain pajujen täytyi ruveta viheriöimään, kun sinä niitä hellästi katselit. Ei sinun silti kuitenkaan pidä ylvästellä; nyt olet jo täysikasvuinen tyttö ja olet saanut enemmän ymmärrystä. Tiedätkö, että minä äskettäin näin sinusta unta kolmena yönä peräkkäin?
— Pitääkö senkin jotakin merkitä? Oletko uneksinut vielä useammista lahjoista kuin olet minulle jo ennen ennustanut? Varo Vappu, etten lopulta ala uskoa uniin.