Eeva nauroi ja lähti astumaan lyhintä tietä suoraan saaren poikki. Alussa hän seurasi polkuja, mutta ne hävisivät pian, ja metsä kävi raivaamattomaksi. Hän istuutui lepäämään kaatuneen tammen rungolle. Lehdossa oli hiljaista, aurinko oli jo hyvin alhaalla, mutta illan viileyttä ei tullut. Astunnasta lämpöisenä Eeva etsi mesimarjoja sammuttaakseen janoansa. Muutamia vain hän löysi ja etsi uusia, mutta turhaan, sillä tämä maan jaloin hedelmä, jonka hienonsuloisen maun vertaista vain harvoilla hedelmillä on, on kaukaisen pohjolan lapsi eikä menesty enää Turun seuduilla. Eksyy hyvin helposti, kun alinomaa katselee mättäitä. Kun nuori tyttö vihdoin nosti katseensa ja huomasi mustien pilvien verhoavan taivasta synkkäin ajatusten tavoin, ei hän enää tiennyt, missä oli. Ukkonen alkoi jyristä; Eeva kääri hameensa helman ja riensi juosten kilpaa tuulen kanssa sinne päin, josta luuli löytävänsä Vapun tuvan. Aurinkoa ei ollut oppaana, kanervikossa ei ollut polkua, muurahaisten tiet hävisivät havupuiden sekaan. Vihdoin näkyi ranta ja meri puiden välitse.
Ruissalo on saari, mutta niin suuri, ettei sen ranta kelpaa oppaaksi silloin kun on kiire. Jo alkoi muutamia raskaita pisaroita putoilla, kun eksynyt marjanpoimija huomasi rannalta mökin. Se oli todellakin Vapun mökki, Loitsumäki. Eeva astui sisään aavistamatta pelkoa, joka muita vaeltajia pidätti sinne menemästä.
Ilma tuntui kuumalta ja raskaalta; matalassa takassa paloi valkea, jonka savu tuontuostakin painui piipusta alas ja täytti tuvan. Se oli puhdas ja siistitty; kalustona oli kaksi villaryijyillä peitettyä vuodetta, ikkunanlaudoilla kasvoi muutamissa ruukuissa palsameja ja helmipuita. Toisella vuoteella istui pikku olento, polvet ylös vedettyinä leuan alle; tulen luona kuivaili poika koukunsiimoja.
— Jumalan rauha, sanoi Eeva. Onko Vappu kotona?
Poika ei vastannut. Sängyssä istuva olento, sama pieni aaveentapainen akka, joka muutamia tunteja aikaisemmin oli manannut myrskyä, nousi, lähestyi nuorta tyttöä ja siveli luisevalla kädellään hänen vaatteitaan.
— Niin hieno! Niin hieno! sanoi pikku kummitus. Melkein yhtä hieno olin minäkin, kun olin seitsemäntoista kesää elänyt. Ylhäisten herrojen mielestä minä olin melkein liian hieno, ollakseni äitini tytär. Mutta se on nyt mennyttä, kaikki menee menojaan, kuninkaan kruunu ja neitosen kukoistus. Katso minua; olenko hieno nyt? Olenko minä kenties kaunis? Kun sinä tulet yhtä vanhaksi kuin minä, tulet sinäkin yhtä kauniiksi.
Vappua ei näkynyt. Eeva Merthenistä ei vastaanotto tuntunut erikoisen miellyttävältä, ja hän mietiskeli, eikö olisi parasta palata ukonilmaan ja rankkasateeseen. Miksi ei vastata? Tulenvalossa hän huomasi vanhan mummon sokeaksi ja ymmärsi hänen myöskin olevan kuuron.
— Niin, sen saat uskoa, sorea neito, jatkoi kummitus, seitsemäntoista vuotta minulla oli ikää ja yksi kesä lisäksi, kun äitini poltettiin Hämeen tullin edustalla. Äitimuorini oli vasta viisitoistavuotias, kun hänen äitinsä poltettiin; miksikä minä olisin huonompi? Olenko minä mielestäsi kyllin musta? Äläpäs, en minä musta ole, vaan nokinen, nokinen! Näetkös, jos polttaa sormensa, kirvelee se ehkä päivän tai viikon; mutta kun kärventää itseänsä äitinsä polttoroviolla, jää siitä merkki ikipäiviksi. Ne olivat ylhäisiä herroja, näetkös; Turun kaupungin pormestari, neuvosmiehet ja hovioikeus. Niin, ajattelehan, mitenkä ne unohtivat minut polttamatta! Tahto oli kyllä hyvä, mutta aika ei oikein sovelias. Kun sen piti tapahtua, karkasi ryssä maahan. Jumala häntä palkitkoon siitä hyvästä työstä ja antakoon hänen pian palata. Ei koskaan ole aika ollut Isonvihan aikojen veroinen; minä soisin saavani nähdä ne päivät jälleen ja ylhäisten herrojen kaatuvan kuin heinä viikatteen tieltä… Maltahan vähän, kyllä ne pian tulevat. Enkö kuullut kalalokkien rääkyvän toisilleen tuolla Kukkarokivellä: ensin ukkonen … sitten rankkasade … sitten sota … sitten verta … sitten tulta … sitten nälkä … sitten rutto … niin, niin, silloin me vietämme ilonpäiviä, kun Turku palaa joka kulmalta ja maa painuu mereen ja paksu jää peittää tuomiokirkon aina tornin huippuun asti…
Samalla noita tempasi kekäleen, heilutti sitä ympäri päänsä, niin että kipunat säihkyivät, ja alkoi tanssia. Poika nousi välinpitämättömänä lieden luota, otti mummoa kiinni kädestä ja koetti temmata kekäleen häneltä. Eeva Merthen oli jo saanut kyllikseen ja juoksi ovelle, mutta sieltä kuului tuttu ääni huutavan:
— Oletko sinä täällä, lapsi? Mitä sinä täällä teet?