— … Ja etkö tottele minua, ukonnuoli, joka kätket pääsi vielä syntymättömiin pilviin? Tiedä, että minä tunnen sinut; vähäinen olit, kalpea kuin kiiltomato, tuikahtaen tulit kuin valonvälke auringosta. Enkö nähnyt, miten hentona kiipesit kuun sarville ja yhä ylemmäksi äitisi nisille? Tulta sinä joit, joit valoa, sinä miekanterä ja nuolenkärki, sytytit soihdun, poltit reiän taivaankanteen ja repäisit raon Luojan lakeen. Mitä? Etkö tottele minua?
— … Kuulkaa, ilman rautaiset miehet! Kuulkaa, yön vinkuvat nuolet! Minä mahtava manaan teitä… Manaan teidät hiiden linnasta, kutsun neitsyt Maarian polvilta … minun kädessäni te olette … orjia te olette, ettekö tottele? No, niinpä hautaan teidät Manalan pohjaan ja vieritän päällenne Kipuvuoren… Ettekö tottele? Ha, ha, ha, ettekö vieläkään tottele?
Noiden sanojen lomitse kuului tuontuostakin noidan käheä nauru, ja hänen sokeat silmänsä näyttivät tähystelevän taivaankupua, kunnes vihdoinkin ilma sakeni, tuuli tyyntyi ja mustanharmaa pilvi nousi etäältä Rymättylän saariston takaa. Akka näytti tajuavan sen enemmän tunnollaan kuin korvillaan tai silmillään, sillä hän avasi hampaattoman suunsa niin suureksi kuin sai ikäänkuin ahmiakseen viimeisen heikon tuulenhenkäyksen…
— Vihdoinkin täytyi niiden totella, mutisi hän hurjassa tyytyväisyydessään. Ne tulevat jo, ne tulevat … ne eivät enää ole penikulmankaan päässä. Ja Sulla (Ursula) elää vielä sittenkin, kun kaikki muu häviää!
Samassa alkoi kuulua aironvetoja, ja noin viiden- tai kuudentoista vuoden ikäinen poika nousi maalle kantaen olkapäällään äsken saatua haukea, niin pitkää, että sen pyrstö laahasi maata. Vanhus ja poika katosivat majaan.
Lukija muistanee, että kahta huvimatkalaista turhaan kaipailtiin rajuilman puhjetessa. Etsikäämme nyt heistä toinen.
Kun Eeva Merthen vetäytyi pois leikistä puhellakseen jonkun sanan vanhan ystävänsä rummuttaja Mikun kanssa, muistui hänelle mieleen, että Ruissalossa asui toinenkin ystävä, jota hän ei vielä koskaan ollut käynyt tervehtimässä täällä hänen yksinäisessä turvapaikassaan. Hänen entinen hoitajansa Vappu oli vuosi takaperin eronnut Merthenin talosta ja asettunut tänne vanhoilla päivillään asumaan. Eevasta oli näyttänyt aivan luonnolliselta, ettei hän saattanut käydä Ruissalossa pistäytymättä samalla myöskin Vappua tervehtimässä. Hän oli kysellyt Vapun asuntoa — se oli toisella puolella saarta — ja toivoi ehtivänsä sieltä takaisin illalliselle.
— Aiotteko, Eeva neiti, lähteä Loitsumäkeen? oli Mikku kysynyt osoittaen niin suurta kummastusta kuin ukon kangistunut muoto suinkin saattoi.
— Aion kyllä, vastasi Eeva.
— Menkää ennemmin ihmisten seuraan! tuumi ukko merkitsevästi.