Kaikki, jotka vielä olivat viipyneet ulkona, pyrkivät katon suojaan. Taikauskoinen pelko seurasi tuvassa vallinnutta hälinää; koetettiin leikkiä laskien haihduttaa mielestä tuhoaennustavan ukkosen ja sodanjulistuksen yhteensattumaa, mutta siinä ei onnistuttu. "Isoviha alkoi sekin ukkosilmalla", huomautti eräs vanha rouva. Tuo hirmuinen muisto kauhistutti kaikkia; jokainen oli näkevinään edessään uuden raunioiden aikakauden ja tuskin ollenkaan kuunteli sotaisen hovioikeudenneuvoksen pisteliästä tokaisua:
— Sisar Haselia tarkoittaa varmaankin avioliittoaan ukkovainajansa kanssa: silloin lienee vähän jyrissyt hääpäivänä.
Tuli pimeä; ei kenenkään mieleenkään juolahtanut palata kaupunkiin veneellä. Päätettiin sentähden jäädä yöksi niihin muutamiin kehnonlaisiin kesäasuntoihin, joita oli siellä täällä Ruissalon rannoilla, mutta niin moni kuin mahdollista jäi nimipäivätupaan, vanhemmat korkeihin sänkyihin, nuoremmat heinille, joita levitettiin yli koko lattian.
— Missä Eeva on?
Poissa. Ei kukaan tiennyt, missä. Ei edes kyseltykään ylioppilas
Alanusta, joka myöskin oli hävinnyt teille tietämättömille.
4. LOITSUMÄKI.
Te, iloiset leikit ja pila, hymyilevät valon, vehreyden, välkkyvien aaltojen kuvat ja Ruissalon tammiston suloiset tuoksut, miksikä emme saa enää viipyä teidän riemuanne katselemassa? Pois täytyy meidän rientää laulun, ilon ja paimenkisojen kuuluvilta, pois puolueriidoista ja sodanjulistuksen levottomuudesta, yö tulee, pilvet mustenevat, ukkonen jyrisee ja salamain tulenkielekkeet nuoleksivat pilviä, ja onnettomuutta ennustaen pauhaa meri vaahtoonpeittyviä rantoja vasten. Sallimus lähestyy, tulee se, mitä ei voida välttää, mitä vastaan heikot voimat ja vielä heikompi tahto turhaan ponnistelevat… Jo tarttuu se taivaanlakeen ja pudistelee sitä, niin että kipinöitä sinkoilee maahan, arkana taipuu kaino kukka myrskyn pelosta, ja sen kumartuessa kiiluu sen lehtien alta loistava käärme…
Yksinäisimmällä Ruissalon niemellä noin neljännespenikulman päässä kesätuvista oli kertomuksemme aikana vanha, mitättömän näköinen kalastajamökki. Paikkaa sanottiin Loitsumäeksi, luultavasti sen tähden, että se jo kauan oli ollut tunnettu senaikuisen taikuuden pesäpaikkana. Nyt oli kuitenkin tuvassa hoitelevan käden merkkejä; se oli äsken punaiseksi maalattu, siihen oli pantu uusi turvekatto, katajanhavuja oli siroiteltu portaille, pieni ikkuna oli varustettu puoliverhoilla, ja sen alla päivänpuolella oli pienoinen kasvitarha, jossa kasvoi sipulia, persiljaa ja nauriita sekä kaksi korkeakasvuista päivännoutoa, jotka tähän aikaan kesästä parhaillaan kukkivat.
Noin kello viiden tienoissa iltapäivällä seisoi mäellä töllin vieressä harmaapukuinen nainen merelle tähystellen. Hän oli niin tavattoman pieni, että häntä olisi voitu pitää kymmenvuotiaana lapsena, elleivät sangen kumarainen selkä, kellertävä, kuivunut iho ja harva, lumivalkoinen tukka olisi osoittaneet hänellä olevan paljonkin ikää. Kummallisesti viittoen hän katseli milloin taivasta, milloin merta ja mutisi samalla katkelmia jostakin loitsurunosta, joka kuulosti myrskyn manaukselta…
— … Missä olet, missä olet sinä, vinkuva myrsky, joka meriä kuljet? Etkö tahdokaan minun manaustani totella? Orja, minä tunnen sinut, sentähden sinua hallitsenkin. Kaukana sisäjärven rannalla oli kehtosi, myrsky; olet syntynyt neitosen huokauksesta, kun hän odotti ystävää, joka ei koskaan tullut. Vähäisenä viruit pajupensaassa, et jaksanut liikuttaa haavan haivenia etkä sääsken siipiäkään, kun Ahti auttoi sinut vahvoilla hartioillaan yli järven. Sieltä vierit virran mukana aavaan, kuohuiseen koskeen; koski ajeli sinua, kivet kolhivat sinua, lohi sinut nieli, sinä suutuit, vaahtoa joit, joit voimaa avaruudesta, kasvoit jättiläiseksi, kohosit kotkana ilmoihin ja opit ärjymään merillä ja mailla. Etkö vieläkään tottele minua?