— Niinpä minä vastaan sinun sijastasi. Se Vicomte on sanonut sinulle kauniita imarteluja, jotka hän osaa ulkoa ja jotka hän jo ennen on laverrellut sadoille muille. Sinä olet liian viisas uskoaksesi niitä, mutta sinä olet sanonut itseksesi; "Regnier'ssä on hieman prinssiä, siinä ehkä olisi mies mieleni mukainen"… Olkoonpa niin. Mutta kuulepas, mitä minä sanon sinulle: epävarmaa on, tuleeko hän ollenkaan takaisin, ja minä toivon, että hän jäisi sille tielleen. Tahdotko nyt kuulla, mitä unta olen nähnyt?
— Niin kerropas.
— Ensi yönä uneksin, että olit vielä pikku lapsi; minä seisoin tuomiokirkon tornissa ja sinä olit sylissäni. Yht'äkkiä alkoivat kellot soida, sinä putosit sylistäni … putosit putoamistasi… Seuraavana hetkenä seisoin minä vieressäsi torilla ja…
— Minä olin kuollut, eikö niin?
— Ei, et sinä kuollut ollut, terve ja reipas olit, mutta ylläsi oli hopeavaatteet. Saat uskoa, että se pelästytti minua enemmän kuin jos olisin löytänyt sinut kuolleena, sillä minä heräsin siitä ja ymmärsin, että ne olivat vain tyhjiä öisiä näkyjä. Seuraavana yönä minä uneksin taaskin sinusta. Sinä olit pieni, kuten ennenkin, ja sillä kertaa piti minun kantaa sinut korkeata, jyrkkää vuorta ylös. Sinä riistäydyit irti ja juoksit ylös, ja kun sinut sitten uudelleen näin, seisoit sinä vuoren huipulla, johon näkyy seitsemän kirkkoa. Silloin oli sinulla ylläsi kultakankainen puku, minä seisoin alhaalla laaksossa, tuima myrsky kävi ja kaikki kuuset kumarsivat sinulle. Se minua taaskin pelästytti, niin että minä heräsin ja mietiskelin itsekseni, mitähän se merkinnee.
— Katsos nyt, Vappu, enkö minä ollut oikeassa, kun sanoin juuri sinun vetäneen aina kätkyestä asti tuota ylhäisyyden ja kunnian virttä? Miksikä syytät isänperintöä, kun suuruudenajatukset alinomaa kummittelevat mielessäsi yön unissa?
Vappu tuijotti tuleen, missä äsken iloisesti leimunnut kuusihalko raukeni hiilloshehkuun.
— En tiedä, mitä se lienee ja mistä johtunee, mutta kolmantena yönä palasi uni taaskin ja silloin aivan toisenlaisena. Minä olin vuorostani pikku tyttö ja sinä olit vanha ja harmaapäinen, ja minä istuin sinun polvillasi niinkuin olisit sinä ollut minun oma isoäitini. Sinulla ei silloin ollut puvussasi hopeaa eikä kultaa, mutta näytit kuningattarelta, olit vähän surullinen ja hyvin hyvä. Me istuimme suuren meren rannalla, minulla oli helminauha kädessäni, minä päästelin helmiä nauhasta, pidin niitä koholla auringonvalossa ja näin niiden välkkyilevän. Silloin sinä otit helmet ja heitit ne toisen toisensa jälkeen suureen mereen. Tuossa on nuoruus, sanoit sinä … tuossa on kauneus … tuossa on rikkaus … tuossa on ylhäisyys, sanoit sinä aina helmen pudotessa… Minä itkin niinkuin lapsi itkee kauniita helmiä, kun ne heitetään veteen, ja heräsin itkuuni… Mutta eipä maksa vaivaa kertoa tyhmiä unia lapsille?
Ja ankara muori kiiruhti huomaamatta pyyhkäisemään pois silmistään kyynelen saman esiliinan kulmalla, jota hän varsin usein oli käyttänyt entisten hoidokkiensa nenien puhdistamiseen.
— Minä en käsitä, merkitsisikö tuo mitään, sanoi vähän aikaa vaiti oltuaan Eeva Merthen, joka ei suinkaan ollut vapaa aikansa yleisestä unien ja ennustusten uskosta. — Sade näkyy jo lakanneen. Annatko nyt pojan … mikä hänen nimensä on?