— Sammu.
— Annatko nyt Sammun saattaa minut kesätuvalle? Äiti varmaankin on hyvin levoton minusta.
— Heti, lapseni; Sammu kyllä osaa sinne. Älä ole milläsikään unista; saattaahan ihmisestä monestikin tuntua siltä kuin hän olisi pikku lapsi, vaikka onkin vanha kuin tuomiokirkko. Mutta — jatkoi Vappu milloin kartaten, milloin luudanvarrella tulta kohennellen — eiköhän se liene ollut yhdeksästoista vuosi, koskei se voinut viidestoista olla?
— Niinhän sinä aina olet sanonut. Yhdeksästoista vuosi.
— Tottapa se niin lienee; toivoisin, että sekin jo olisi ohitse. Kiusallista on aina seisoa korkean muurin edessä, kun tietää sen takana tapahtuvan jotakin mitä mielellään tahtoisi nähdä, eikä näe. Yhdeksästoista, yhdeksästoista … jos voisin repiä maahan sen muurin, antaisin vaikka oikean käteni, vasemman silmäni ja … olin vähällä sanoa virsikirjanikin. Jotakin on tapahtuva, mutta mitä? Äitimuorini ei ole yhtään sokeampi ja kuurompi mitä tämän päivän tapahtumiin tulee kuin me tulevaisuuden asioissa. Rakas, rakas lapsukaiseni, ota Elg, ota Elg, se on varminta. Jumala on hänen kanssaan.
— Vappu … älä enää puhu siitä! Tiedäthän nyt kaiken. Tiedät hyvin, että minä en voi.
— Voi, jospa voisit! No, lähinnä on sitten Iisakki, mutta ethän voi ottaa häntäkään. Lupaa ainakin, ettet anna sen ranskalaisen miehen lumota itseäsi.
— Lumotako? Ei, ole huoleti!
— Ja milloinka osaa taitamaton seitsentoistavuotias lapsiraukka erottaa hulluuden viisaudesta? Ota sitten Eggers, ota Hagelfelt, ota ken hyvänsä, kunhan hän vain on kunniallinen mies; mutta mene naimisiin, lapsi, ennenkuin täytät yhdeksännentoista vuotesi!
Eeva nousi istuimeltaan, ja hänen kasvoillaan oli ilme kuin kuningattarella, ilme, jonka hänen entinen hoitajansa tunsi liiankin hyvin. Voihan kyllä avata sydämensä uskotulle ystävälle ja ottaa vastaan monta neuvoa ja monta ojennusta, mutta seitsemäntoista vuoden iässä uskotaan aina tulevaisuuteen; ei voi mikään epämääräinen tulevaisuuden pelko saada ketään heittäytymään kenen hyvänsä ensinnä tulevan syliin.