Laivurin uteliaisuus kääntyi nyt toiselle taholle. Hän huomasi pormestarinrouva Merthenin kahden vanhimman tyttärensä kera seuraavan diakonia iltakirkkoon ja vannoi, ettei hän koskaan ollut nähnyt kauniimpaa kuunaria vesillä kuin toinen neitosista oli.
— Mitä hän on Beckströmin Liisun rinnalla! väitti rajasuutari vastaan. Myssyjä, pelkkiä yömyssyjä koko pormestarin väki. Merthen varokoon vain itseään valtiopäivillä. Kunhan kerran kunnolla olemme Pietarissa, saavat moiset herrat olla iloisia, jos pääsevät ryömimään takaisin tiskin taa myymään ryssänprenikoita äyristä kappaleen.
Kellonsoitto vaikeni; osa väkijoukosta meni kirkkoon. Pahimmat huutajat huomasivat, ettei tuomiokirkon tori ollut varsin sopiva paikka heidän isänmaalliselle meluamiselleen, ja peräytyivät sillan yli pistäytyäkseen Aningaisten tullin kapakkoihin.
Kirkko oli tungokseen asti täynnä väkeä. Uteliaina odoteltiin, että diakoni puhuisi iltarukouksessa jotain sodasta.
Eivätkä kuulijat siinä toivossaan pettyneetkään. Diakoni Elg esiintyi useammin sairasvuoteitten ääressä, taloissa, missä oli surua, köyhien majoissa ja kaikkialla, missä vain oli hengellistä tai ruumiillista hätää huojennettavana kuin tuomiokirkon saarnastuolissa. Oli muita mahtavampia saarnamiehiä, oli puhujia, jotka häntä paremmin saattoivat saada kuulijat nyyhkimään penkeissään. Hän oli evankeliumin saarnaaja, rauhan sanansaattaja, siis poliittisesti puhuen myssy; hän ei kiljunut, ei ulvonut saarnastuolissa, puhui mieluummin taivaasta kuin helvetistä, mutta puhui rakkauden voimalla ja saattoi myöskin puhua karitsan vihalla. Tänä iltana huomattiin hänen ihmeellisten, syväin ja kaunisten sinisilmiensä loistosta, että jokin suuri ajatus liikutti häntä. Mitä hän sanoisi kansalle, joka oli tänä aamuna herännyt rauhan maassa vallitessa, mutta joka tänä iltana oli vastoin tahtoaan temmattu keskelle sodan kauhuja? Pitikö hänen ylistää sotaa, jota hän syvimmästä sydämestään inhosi? Pitikö hänen tuomita taistelua, jonka hänen kuninkaansa oli määrännyt? Kumpaakaan hän ei voinut tehdä, hän valitsi toisen tekstin, ja tuo tavallisesti lyhyt, tuollaisina rukoushetkinä usein välinpitämättömästi lausuttu ja välinpitämättömästi kuultu teksti muuttui nyt, saarnaajan oman sydämen ristiriidasta kuohuessa, hehkuvaksi ennustukseksi.
Hän alkoi Jesaian toisesta luvusta, liittäen joukkoon kohtia yhdeksännestä ja yhdennestätoista luvusta: "Viimeisenä aikana on Herran huoneen vuori seisova vahvana vuorten kukkuloilla muita korkeampana, ja kaikkien pakanain pitää sinne juokseman. Silloin heidän pitää miekkansa vannaiksi takoman ja keihäänsä viikatteiksi; silloin ei nosta kansa kansaa vastaan miekkaa, eivätkä he enää opettele sotimaan. Sillä kaikki sota ja meteli ja veriset vaatteet pitää poltettaman ja tulella kulutettaman. Sudet asuvat lammasten seassa ja pardi makaa vohlain kanssa. Imevä lapsi ihastuu kyykäärmeen lokerosta ja vieroitettu lapsi pistää kätensä basiliskin luolaan. Eikä kellekään vahinkoa tehdä eikä ketään turmella koko minun pyhällä vuorellani; sillä maa on täynnä Herran tuntoa niinkuin vedet peittävät meren…"
Esitettyään tämän suurenmoisen tulevaisuudenkuvan, jonka profeetta 23 vuosisataa siitä ajasta takaperin asetti ajan täyttymisen merkiksi, laski saarnaaja kansan sydämelle sen synnit, kukisti jokaisen sielun tomuun Kaikkivaltiaan istuimen eteen, kehoitti parannukseen lujassa uskossa ja lopetti — mainitsematta sanaakaan sodanjulistuksesta — tavallisella rukouksella kuninkaan ja isänmaan puolesta.
Ajan tapaukset, hetken mahtavat vaikutelmat panivat näihin sanoihin valtavan voiman. Penkeissä ei itketty, mutta jokainen tunsi vavistusta ja kummallista liikutusta. Moni niistä, jotka olivat uteliaina ja eripuraisuus mielessä tulleet kirkkoon torin mellakasta, palasi sieltä katuvaisena ja nöyränä. Tuo sanomattoman onnellinen rauhan ajatus, rauhan, joka nyt näytti olevan niin äärettömän kaukana ja kuitenkin oli kaikissa ajan kurjuuksissa ollut runoilijain unelma ja ihmiskunnan suloisin lapsentarina — tuo yleinen rauha, joka näytti vain liian kauniilta, liian taivaiselta tälle intohimojen tahraamalle maalle, mutta joka kuitenkin kerran oli koittava niin varmaan kuin miekka ruostuu ja vihan kuluttaa sen oma tuli — se ajatus ihastutti ja valtasi nekin, jotka olivat vähimmin valmiit sitä ottamaan vastaan. Ajan rauhattomuus, jopa heidän koko oman olemassaolonsa häipyvä hetkikin näyttivät heistä äärettömän vähäisiltä ja merkityksettömiltä sen iankaikkisen tarkoitusperän rinnalla, jota kohti ihmiskunta ohjaa kulkunsa halki aikojen. Jokapäiväisistä huolista haihtui karvaus, ja pikku murheet menettivät tärkeytensä; tuon sanomattoman suuren, tulevan rauhan aavistus tuntui kohottavan kuulijat ajan vaivoja korkeammalle ja täyttävän heidän mielensä uudella rohkeudella, uudella kunnioituksella.
Iltarukouksen jälkeen nähtiin diakoni Elgin lähtevän kirkosta rantaan, jossa vene häntä laiturissa odotteli viedäkseen hänet maatilalleen Paraisiin lähes penikulman päähän kaupungista. Vähän jäljempänä pyrki toinen vene samanne päin, ja sitä soutivat poika ja vanha vaimo — Vappu ja hänen tyttärensä poika Sammu.
Kello oli yhdeksän paikkeilla illalla, kun molemmat veneet purjeiden avulla miltei samalla hetkellä saapuivat vihreälle, myrskyiltä suojassa olevalle Laimin (tyynen) niemelle, missä punaiseksi maalattu tupa kaksine kamareineen oli diakoni Elgin maalaisasuntona. Aurinko oli aivan äsken kirkkaana laskenut, ja alkavassa hämärässä loisti täysikuu keltaisena ja pyöreänä "Paraisten portin" kohdalla. Laiturilla istui vanhanpuoleinen vaimo sukkaa kutoen. Se oli naimaton "sisar" Paulina Elg — sillä kunnianimellä tunnettu, ja harvapa laupeudensisar sen lienee paremmin ansainnut. Hänen veljensä diakoni oli häntä kymmentä vuotta nuorempi. He olivat köyhiä papinlapsia, olivat aikaisin jääneet orvoiksi; sisar oli ottanut veljensä hoitoonsa niin aikaisin kuin veli suinkin saattoi muistaa; hän oli tehnyt työtä, valvonut ja säästänyt, jottei veljellä olisi puutetta, oli pannut hänet kouluun, nähnyt hänen tulevan ylioppilaaksi, maisteriksi, oppineeksi mieheksi ja Jumalan sanan saarnaajaksi, oli lohduttanut häntä kaikissa hänen vastuksissaan ja itkenyt ilosta, milloin hänelle hyvin kävi — sisar oli ollut hänen äitinään, ja hän sisarensa poikana. Miksei Paulina ollut niin kuin muut nuoruutensa kukoistuksessa solminut hellempää liittoa ja tullut maalaispapin rouvaksi? Sitä hän ei ollut koskaan ajatellut; hänelle ei ollut koskaan johtunut mieleen luopua tästä rakastetusta ainokaisesta veljestään. Ja veli taas, jos hän olikin ainoa pappi Turun hiippakunnassa, joka vielä kuudenneljättä vuoden iässä eli naimattomana, kenenkä syy tai ansio se oli muuta kuin Paulinan? Eipä sentähden, että Paulina ei olisi suonut hänelle toista armasta ystävää, mutta totta puhuen hän ei koskaan löytänyt ketään kyllin hyvää veljelleen, eikä veli puolestaan tuntenut mitään puolison etsimisen tarvetta. Miksi hän olisi ryhtynyt niin tarpeettomiin puuhiin? Olihan hänellä jo rauhallisin, ystävällisin ja huolellisimmin hoidettu koti, mitä hän koskaan saattoi toivoa. Saihan hän siellä jakamattomana omistautua palvelemaan tuota korkeata rakkautta, rakkautta Jumalaan ja ihmisiin, jossa hän löysi sielunsa levon ja elämänsä onnen.