5. DIAKONI ELG.
Äsken julistetun sodan sanoma levisi kuin kulovalkea ympäri Turkua synnyttäen hämmästystä ja levottomuutta kaikkialle; ei missään näkynyt iloista rohkeutta, joka on voiton enne. Katujen kulmissa, silloilla ja laivarannoissa oli ihmisjoukkoja, jotka kertoilivat toisilleen kaikkia, mitä tiesivät ja mitä eivät tienneet suuresta uutisesta. Kalastajat veneissään eivät muistaneet tarjota tavaraansa, maalaiset lopettivat torilla kiireesti markkinansa palatakseen kyliin korjaamaan talteen omaisuuttaan. Ei ollut mitään ruotsalaista armeijaa, joka olisi voitokkaasti marssinut vihollisen maahan; sentähden odotettiin vihollisen hyökkäystä, joka oli uudistava entiset Isonvihan hirmukuvat. Pelokkaimmat alkoivat jo panna kokoon tavaroitaan; toinen pelästytti toista, eikä muuta tarvittu kuin jonkin hevosen hurjistuminen tai pojan huuto, kun ihmisjoukot heti kääntyivät kyselemään, mitä se merkitsee ja onko mahdollista, että venäläiset jo ovat Turun portilla.
Mutta vaikka kaikki, joilla oli jotakin menetettävää pelkäsivät sotaa, niin olipa myöskin vähäinen joukko hattupuolueen miehiä, jotka koettivat osoittaa melkein uhkarohkeuden tapaista uljuutta. Heillä ei ollut mitään menetettävää, vaan paljonkin toivomista yleisestä mullistuksesta — he olivat vararikkoon joutuneita kauppiaita, syrjäytettyjä virkamiehiä, suutareita, satulaseppiä ja räätäleitä, jotka toivoivat saavansa hankkia tarpeita armeijalle, kisällejä, jotka olivat tyytymättömiä mestareihinsa, oppipoikia ja nuoria merimiehiä, jotka olivat iloissaan toivoessaan taas saavansa nähdä mellastusta maailmassa. Tuo pieni sotapuolue kuljeksi pitkin katuja ja koetti näyttää alamaista mieltään niin meluisasti kuin mahdollista. Majuri Sinclairin laulua, joka oli syntynyt sen johdosta, että majuri paluumatkallaan Konstantinopolista oli murhattu Schlesiassa, mistä kuolemasta syytettiin Venäjän hallitusta, laulettiin jo Turunkin kaduilla, ja siitä tuli sotapuolueelle jonkinlainen hyvinkin isänmaallinen tunnussana.
Uutisen tiedettiin saapuneen Tukholmasta kirjeessä valtiopäivämies Mertheniltä, ja luultavasti sentähden seisoi joutilas ja utelias ihmisjoukko tuomiokirkon torilla Merthenin talon edustalla, kun hattupuolue tuli marssien ja laulaen sillan yli. Oli iltapuoli lauantaina 1 päivänä elokuuta. Kaksi ajan mielipiteitten hyökylainetta sattui vastakkain torilla; ei tarvittu muuta kuin jokin haukkumasana toiselta puolelta, niin kohta syntyi torilla meteli, joka oli vähällä muuttua yleiseksi käsikähmäksi…
Silloin alkoi toinen tuomiokirkon kello soida, iltakirkkoon kutsuen. Ennen tämä meluava kansanjoukko oli kuunnellut samaa kaikua välinpitämättömin korvin tai hajanaisin ajatuksin. Mutta tänä iltana yhdistyi kellon rauhanrukous koko luontoon. Korkea taivas kohosi kirkkaana, säteilevä rauha levisi edellisen yön myrskyn jälkeen harmaille vuorille, viheriöiville rannoille, hiljaiselle joelle ja kirkon kaariakkunoille, jotka alkoivat välkkyä illan auringossa. Hälinä taukosi, intohimot häpesivät … korkeampi voima puhui tässä metallin kielellä; kellon tuli saada sanoa sanottavansa loppuun asti.
Se soi yhä vielä, kun pormestarin talosta astui ulos mies ja halkaisi väkijoukon niinkuin laiva halkoo aaltoja. Kookas oli mies, hänen päänsä oli vähän kumarassa, leveäreunainen hattu oli hänellä päässä, yllä papin puku, kädessä tammisauva. Hänen ulkonaisessa olemuksessaan ei ollut mitään, joka olisi suureen ihmislaumaan näyttänyt voivan vaikuttaa, ja kuitenkin aukeni joukkoon tulijalle vapaaehtoisesti leveä tie. Kaikki antoivat tilaa, useimmat tervehtivät kunnioittavasti; ainoastaan hurjimmat veitikat hiipivät salaa syrjemmä, aivan kuin olisivat pelänneet katsoa miestä silmiin. Ja miehen katse, joka näytti vallitsevan ihmisjoukkoja, olikin ihmeellisen vaikuttava … kirkas, syvä, tyyni … se oli noita harvinaisia katseita, jotka näkevät suoraan ihmisten sydämiin. Kulkijan ympärille syntyi syvä hiljaisuus. Hän ei pysähtynyt, ei sanonut sanaakaan, vaikka kaikki näyttivät hänet hyvin tuntevan; hän vastasi tervehdyksiin vähäisellä päänkumarruksella ja jatkoi kulkuaan tuomiokirkolle, missä hän astuen kuorinovesta sisään hävisi näkyvistä.
— Oliko se piispa? kysyi eräs roslagenilainen laivuri, jonka vene oli laivarannassa.
— Ei, se oli diakoni, vastasi hänen naapurinsa rajasuutari, jolle
Sinclairin laulu oli takertunut kurkkuun.
— Minä luulin häntä ainakin tuomiorovastiksi. Miksi kaikki tervehtivät häntä?
— Huonommat ihmiset sanovat häntä köyhäin Eliaaksi, vastasi rajasuutari ylhäisen halveksivasti.