— Ruissalon Vappu ja hänen kuuromykkä poikansa, vastasi sisar. Mitähän hän tahtonee näin myöhään illalla?
— Pyydä häntä meille illalliselle!
Vappu ja Sammu kutsuttiin tupaan. Se oli yksinkertainen, mutta huolellisesti siistitty isännän kamari, toinen huone oli hänen sisartaan ja kasvatuslapsiaan varten; kamarien edessä oleva tupa oli samalla kertaa keittiönä, ruokasalina ja kahden palvelijan asuntona.
Kun illallinen oli syöty yhdessä palvelijain kanssa takkavalkean valossa, kutsui diakoni Vapun kamariin, jota valaisi työpöydällä palava öljylamppu. Kaksi sytyttämätöntä talikynttilää oli varattu ylhäisempiä vieraita varten, jotka toisinaan kunnioittivat majaa käynnillään.
— No Vappu vanhus, mitä teillä nyt on mielessä, kun olette soutaneet niin pitkän matkan tavataksenne minua? kysyi diakoni. Onko äiti raukkanne sielunhädässä? Vai onko teidät tuonut tänne se seikka, että poikanne on niin tietämätön Jumalasta ja Kristuksesta? Vai rasittaako jokin teidän omaa omaatuntoanne? Puhukaa suoraan, minä olen valmis kuulemaan.
— Tietysti jokin mieltäni painaa silloin, kun häiritsen kristillisen talon yörauhaa, vastasi Vappu nähtävästi hämillään, mikä harvoin tapahtui tuolle puheliaalle, miesmäiselle naiselle.
— Ettekö muista, mitä Mestari on meille opettanut: "minun ruokani ja juomani on isäni tahdon tekeminen". Samoin on yölepomme laita. Sanokaa vain sanottavanne; ei minua nukuta.
— Ei se äitiä koske, jatkoi Vappu, pyrkien kierrellen perille. Äiti nyt on semmoinen kuin on; Jumala häntä auttakoon, minä en voi muuta kuin rukoilla hänen armoaan. Eikä asia koske Sammu parkaakaan, vaikka hänenkin suhteensa olisi paljon tehtävää. Pojalla on kaikessa kurjuudessaan hyvä ymmärrys, minä olen merkkipuheella opettanut hänelle ensimäisen pääkappaleen ja aloitan kohta toista. Enkä tahdo puhua yksinomaan itsestänikään, minusta vaivaisesta syntisestä, vaikka olenkin joka päivä sisällisessä taistelussa perkelettä ja hänen kiusauksiaan vastaan ja kyllä tarvitsisin jonkun hyvän Jumalan sanan lohdutuksekseni ja kehoituksekseni…
— Siinä lienette ihan oikeassa. Enkö ole jo satoja kertoja sanonut teille, että ennustustaito on vastoin Jumalan sanaa, ja kuitenkin sanotaan teidän vielä katsovan kättä? Varokaa, Vappu! Ette te voi palvella kahta herraa. Antakaa vain pikku sormennekin perkeleelle, niin hän kohta ottaa koko käden…
— Voi arvoisa maisteri — antakaa anteeksi, että sanon maisteriksi, niinkuin ennen olen tottunut! — niinhän minun laitani on kuin te sanotte. Jumala minua lohduttakoon, minä taistelen veriin asti, mutta ei se sittenkään tahdo lähteä minusta. Painaapa omaatuntoani eräs asia, joka estää minua luopumasta perkeleestä ja tulemasta Jumalan valtakuntaan; se on tuo yksi pikku sormi, ja sitä en minä saa irti, jollette te, kunnianarvoisa maisteri, minua siinä auta. Nähkääs, asia on sillä tavoin, että minuun kerran yksitoista vuotta takaperin tuli paha ennustushenki niinkuin siihen aikaan useinkin tapahtui … mutta nyt se tapahtuu vain harvoin, ja sen sattuessa minä joka kerta seitsemästi vitson itseäni paljaalle selälle ja istun lukemaan profeettoja, jotka tuomitsevat kaikki merkkienselittäjät…