— Ruoskikaa omaatuntoanne, älkääkä selkäänne, vanha syntinen! keskeytti diakoni ankarasti. — Semmoiset parannusharjoitukset on perkele juuri keksinyt antaakseen meille tekopyhyyden Kristuksen ansion sijaan, jotta uskoisimme olevamme omat vapahtajamme.
— Niin, Jumala armahtakoon, semmoinen minä olen. Jätän sitten ruoskimiset vastedes, koska te, arvoisa maisteri, sanotte sen olevan pahasta. Mutta palatakseni nyt siihen, mikä sitoo sieluani rautakahlein, niin on siitä nyt lähes yksitoista vuotta. Eeva oli silloin tuskin seitsemänkään iässä…
Ankara saarnamies tunsi punan nousevan poskilleen, mutta se puna oli kevyt kuin autere ja haihtui seuraavana silmänräpäyksenä, ja sen sijaan tuli kasvoille huomattava kalpeus.
— Hän tuli minun luokseni — jatkoi Vappu huomaten punastumisen — hän tuli näyttämään oikeaan etusormeen tullutta kynnensälöä ja pyysi minua leikkaamaan pois sen. Ja kun silloin tartuin hänen käteensä täyttääkseni hänen pyyntönsä, satuinkin samalla katsahtamaan kämmenen puolelle vähän tarkemmin kuin ennen, ja silloin näin ensi kerran kummallisen juovan…
— Joko taas latelette ennustuksianne?
— Herran tähden, arvoisa maisteri, antakaa minun puhua loppuun asti, sillä muuten en koskaan saa tässä elämässä lepoa enkä omantunnonrauhaa! Lyhyesti puhuen, olenhan minä katsonut satojen ihmisten kättä ja nyt tiedän, että se kaikki on hulluutta ja syntiä, mutta minä tunsin juovat, ja varmaa on, etten vielä koskaan tässä elämässäni ole nähnyt enkä koskaan saa nähdä kättä, jossa on semmoiset merkit. Mitä enemmän tarkastelin juovien haaroja ja selittelin merkkejä, sitä selvemmin ymmärsin, että lapsen käsi salasi mitä ihmeellisimpiä lahjoja ja kohtaloita. Minä selittelin niitä, en yhtä kertaa, vaan monesti, eikä minulla mielettömällä ollut ymmärrystä eikä voimaa pitää niitä enteitä omassa tiedossani. Minä kerroin ne äidille ja äiti kertoi ne muille. Niin järjetön minä olin, että lapsi itsekin sai tietää onnenlahjoista…
— No mihin sitten pyritte kaikella tuolla? Eikö teillä nytkään ole parempaa tietoa Jumalan maailmanhallituksesta? Ettekö nytkään tiedä, että Jumala on meille antanut kaksi pettämätöntä ennettä tulevasta kohtalostamme, toinen on omassatunnossamme ja toinen hänen ilmoitetussa sanassaan? Miksi annatte sitten noiden ihmiskäden petollisten merkkien eksyttää teidät lohdullisesta uskosta Jumalan sallimukseen ja iäiseen oikeudenmukaisuuteen?
— Antakaa anteeksi! Eikö kuningas Daavid sano, että Jumala on lukenut kaikki meidän päivämme, ennenkuin yksikään niistä on alkanut? Ja eikö Herra sano Jeremiaalle: minä valitsin sinut, ennenkuin syntynytkään olit? Sinun pitää menemän sinne, mihin minä sinut lähetän, sanoo Herra.
— Niin. Niin sanoo Jumalan pyhä henki hänen profeetoilleen. Mutta varokaa tarkasti ottamasta tukea omille hullutuksillenne heidän viisaudestaan! Ei Jumala niitä sanoja lausunut tietäjäakoille.
— Koska te niin sanotte, niin täytyyhän sen niin olla. Voi tuota kapinoitsevaa sydäntä, se ei tahdo nöyrtyä. Mutta kuulkaahan nyt loppuun asti. Eräs niistä lapsen käden juovista päättyy tai ennemmin alkaa keskellä merkkiä, joka tarkoittaa yhdeksättätoista … niin, yhdeksättätoista vuotta sen täytyy merkitä. Minä en pääse siitä ajatuksesta, että jotain hirmuista on tapahtuva tuohon aikaan. Minä luulin ensin, että Jumala kutsuisi lapsen pois hänen nuoruutensa kauneimmasta kukoistuksesta, ja Jumala suokoon, että niin tapahtuisi, se minua vähimmin surettaisi. Mutta niin ei käy, ei, niin ei käy, sillä tuon kummallisen ja peloittavan merkin jälkeen ulottuu elämänjuova vielä hyvin pitkälle, niin, pitemmälle kuin monen monilla muilla ihmisparoilla. Ymmärrättekö nyt, maisteri, että tuo tuntematon, salattu jokin, mikä silloin on tapahtuva, se, se juuri peloittaa minua eikä suo minulle rauhaa yöllä eikä päivällä. Minähän rakastan tuota lasta niin suuresti… Minä rakastan häntä enemmän kuin omaa tytärtäni, jonka Jumala otti minulta… Kyllähän minä surin Vappua, mutta mitäpä merkitsi se sen rinnalla, että menettäisin sydänkäpyseni … kaikkein rakkaimman ja soreimman jalon ruususeni! Nähkääs, niin kauan kuin se paino rasittaa sydäntäni, en minä voi tulla Jumalan valtakuntaan. Siinä se on se rautakahle, siinä koko käsi, joka menee sormen mukana. Mutta meidän täytyy pelastaa hänet … rakas, hyvä maisteri, lyökää minua, pankaa minut kirkonkiroukseen, pankaa minut jalkapuuhun tai kaakkiin, saman tekevää, mitä minä siitä huolin? Mutta meidän täytyy pelastaa pikku lapsi, kuten pelastamme siipirikoksi ammutun lintu raukan aavasta merestä!