— Miksi sitten ollenkaan lähditte Ranskasta?
— Ranska on puoli maailmaa ja hieman enemmänkin, mutta ei aivan koko maailma, vastasi kreivi de Regnier olkapäitään kohauttaen. — Johonkin on perheen nuorimman pojan ryhdyttävä. Minusta olisi voinut tulla abotti, mutta pidin parempana ruveta amiraaliksi. Miksikö lähdin Ranskasta? Lähdin etsimään onneani.
— Mitä sitten onnestanne puuttuu, kun olette ranskalainen?
— Ei muuta … kuin teidän läheisyytenne!
Eeva hymyili halveksivasti. — Myöntäkää kuitenkin, että ranskalaiselta voi puuttua jotakin muutakin. Esimerkiksi sankarin maine.
— Minä olen voittava sen miellyttääkseni teitä.
— Ei, kreivi, ellette sitä voita paremmasta syystä, niin ette sitä voita koskaan. Jos minä olisin mies, niin en tyytyisi ennen kuin olisin valloittanut maailman, toisin sanoen Ranskan ja vähän sen lisäksi. Onko se mielestänne liian paljon? No niin, te palvelette nyt Ruotsin laivastossa: valloittakaa Kronstadt! Vähempää ei toki voida pyytääkään ranskalaiselta.
Kreivi de Regnier katseli tanssitoveriaan. Hän oli kaunis nainen, hänen silmistään loisti neroa ja tulta.
— Mademoiselle — sanoi hän äskeistä kunnioittavammalla äänellä — vaikken voisikaan voittaa sitä suurta palkintoa, minkä määräsitte, niin en ole ainakaan osoittautuva arvottomaksi ansaitsemaan hyväksymistänne. Soturi ei aina voi voittaa, mutta hän voi aina kuolla.
— Kuollako? Ja minkä tähden?