Elokuun 25 päivänä 1741 oli Turun vanha maaherra Yxkull mainittuun asuntoonsa kutsunut lukuisan joukon kaupungin arvokkaimpia asukkaita viettämään sodan syttymisen juhlaa ja kestitäkseen monia armeijan ylimmistä upseereista, jotka Ruotsista tullen viipyivät matkallaan vähän aikaa Turussa. Todellakaan ei pidetty kiirettä, miten lähellä vaara lieneekin ollut; kaupungissa nähtiin monta sotilasta ja siviilimiestä, joiden jo aikoja sitten olisi pitänyt olla rajalla määrätyllä paikallaan. Useat heistä lepäilivät siellä viikkokausia vaivalloisen meri- ja maamatkan vaivoista mässäten ja politikoiden, mikä mitäkin syyksi sanoen. Muutamat odottelivat sotamiehiä, toiset päälliköitä, muutamat laivoja, toiset hevosia; monet olivat saaneet määräyksiä sellaisia, että niitä saattoi kukin selittää omaksi mukavuudekseen. Ja Turussa oltiin jokseenkin levollisia; vihollisethan olivat niin kovin kaukana, ja kaikki suuret valtiomiehet yksimielisesti vakuuttivat, etteivät he muka uskalla mihinkään ryhtyä, vaan päinvastoin pelokkaina odottelevat ruotsalaisten tuloa Pietariin. Hattupuolue oli nyt valtansa ja itseluottamuksensa kukkuloilla, sen varmuus oli saattanut toisiin ajatuksiin monenkin, joka vähää ennen oli kironnut sodan syttymistä. Turussa oli elämä vilkasta ja iloista, sodan tuottamien tarpeitten tähden oli kaupankäynti eloisaa, monelle hyötyä tuottavaa. Satamassa vilisi tavara-aluksia ja pakettilaivoja matkustajineen ja uutisineen; kaupungin kautta marssivat sotajoukot pitivät kauniita paraateja ja kylvivät kourantäydeltä rahaa, ja sotamusiikki antoi vilkkautta ja loistoa tanssiaisille. Eipä ihme, että maaherran tanssiaisista odotettiin paljon iloa ja paljon huvia sekä silmille että korville.
Kello yhdeltä olivat ylhäisimmät matkustajat ja muut arvohenkilöt olleet kutsutut päivällisille; siellä oli ollut viljalti viiniä ja puheita, mutta varsinkin politiikkaa ja rohkeutta. Ne, jotka katsoivat tuntevansa asiat syvimpiä juuria myöten, arvelivat, että kenraaliluutnantti Buddenbrock, joka komensi Haminan toimivaa osastoa, oli kyllä osaava käyttää aikaansa odotellessaan kenraali Lewenhauptin saapumista ja pelkästä kateudesta häntä kohtaan rientävä valloittamaan ainakin Viipurin. Mutta siitä kaikki olivat samaa mieltä, että nyt tuli joka päivä, jopa joka hetkikin olla valmis ottamaan vastaan sotanäyttämöltä jonkin suuren ja loistavan urotyön sanomaa.
Kun päivälliset olivat kestäneet kokonaista kolme tuntia, saapuivat illalla viiden ja kuuden välillä tanssiaisvieraat. Niiden joukossa oli aatelisherrasväkeäkin, mikä oli tottunut tavallista vapaampaan seuraelämään, upseereja, jotka katsoivat olevansa matkalla sotaan eivätkä pitäneet suurta lukua siitä, mikä vanhain, kunnon ihmisten mielestä oli sopiva seurustelutapa. Ja kumminkin pysyi muuri miesten ja naisten välillä korkeana. Naiset istuivat mitä tarkimmassa arvonmukaisessa järjestyksessä, armollisista rouvista, joiden paikka oli korkeaselkäisissä nojatuoleissa, aina keltaisiksi maalatuilla penkeillä istuviin porvarisrouviin asti, kaikki itsekseen kunniallisen jurouden ja säädyllisen äänettömyyden vallassa. Herrat tunkeilivat sivuhuoneissa taikka muodostivat tiheän ryhmän salin toiseen päähän. Toisinaan sattui, että tuosta valkoisiksi puuteroitujen tekotukkain, helakanpunaisten liivien ja mustien silkkisukkain pataljoonasta syöksähti lentotähti esiin ja kulki halki salin. Silloin olisi voinut panna vetoon vaikka kaksikymmentä yhtä vastaan, että se oli jokin nuori aatelisherra, joka viime laivalla oli palannut Ranskasta, tai jokin ylhäissukuinen vänrikki, joka nuorten viiksiensä antamassa ylpeässä itsetunnossa uskalsi astua tuon pienen aukkopaikan yli. Yhtään moista tienraivaajaa ei ollut niiden harvain ylioppilasten joukossa, jotka oli sinne kutsuttu joko ylhäisten sukulaistensa tähden tai sen perusteella, että olivat kotiopettajina jossakin vapaasukuisessa perheessä. Useimmat kiipeilivät kuin sukkasillaan ylös ja alas arvojärjestyksen portaita, varoen osoittamasta mitään tuttavallisuutta, mikä olisi voinut näyttää sovinnaisuuden tai siveysopin loukkaukselta. Ja tämä kaikki tapahtui vapaudenajalla; mutta vapaudesta oli vielä pitkälti, hyvin pitkälti tasa-arvoisuuteen.
Maaherran tanssiaiset olisivat ehkä senaikuisten pukujen tarkastelemiseen sopiva paikka. Pahaksi onneksi oli tuo tärkeä kronikan osa juuri vaihekaudessa, siirtymässä la régencesta Pompadourin aikakauteen. Kaikki uudenaikuinen purjehteli vain hiljalleen meren yli Tukholmasta Turkuun ja jatkoi sieltä matkaansa kyytirattailla muuhun maahan. Eihän silloin ollut höyrylaivoja eikä muotilehtiä, kului koko miespolven aika, ennenkuin mikään muoti ehti muuttua. Niinpä nähtiinkin nyt vanhentunut, iso _allonge-_tekotukka päänmukaisen, taaksekammatun rinnalla, joka sitten pääsi yksinvaltiaaksi seitsenvuotisen sodan aikana — lyhyt, ruumiinmukainen, kaulaan asti napitettu takki tuon silloin vielä itsetiedottoman, muodostumassa olevan, suhteettoman pukineen rinnalla, josta sitten oli kehittyvä nykyinen hännystakki — pitkähkö- tai lyhyehköliepeisiä nyöri- ja hihaliivejä, Ulrika Eleonoran kummallisia pönkkähameita pussikkeineen ja muine koruineen toisten rinnalla, jotka muodostivat vielä kehittymättömänä olevan aineksen myöhemmin ilmestyviin Lovisa Ulrikan ajan kapeampiin hameihin ja vähemmän muodottoman pitkiin liiveihin. Yksin pappien kauluksetkin osoittivat tuota vaihekautta. Kirkon isät yhä vielä itsepäisesti pitivät Gezeliuksen leveitä ja leveäpalteisia leukatilkkuja, jota vastoin jo moni sen kunnianarvoisen säädyn nuoremmista jäsenistä oli melkoisesti pienentänyt sitä arvonsa symboolia.
Sotilassoittokunta oli sijoitettu salin toiseen päähän, jossa se parhaillaan soitteli pitkää tanssia, t.s. poloneesia. Tuo vierasten näytemarssi oli likipitäen ihan sama kuin vielä nykyjäänkin: kenties käännökset olivat vähän mutkikkaammat ja tapa, jolla naista vietiin, vähän jäykän juhlallisempi kuin nykyjään. Osa vanhahkoista herroista astui arvonmukaisessa järjestyksessä esiin, ja he taluttivat armollisia rouvia ympäri salia enimmäkseen ääneti, sillä vaikka jo olikin opittu kohteliaisuutta ranskalaisilta, ei oltu silti opittu keskustelutaitoa. Sitten astui esiin neljä tai kuusi paria, jotka olivat Tukholmassa omaksuneet silloisen ajan hienon sivistyksen kaunistuksen, ja esittivät kaikkien muiden vaiti ollessa ja suuresti ihaillessa menuetin, joka oli aivan uusi Suomessa ja jota vain harvat olivat nähneet ja vielä harvemmat tanssineet. Tuo tanssi, varsin hyvin soveltuva siihen ilmeiseen taipumukseen, joka silloisella ajalla oli jäykkään juhlallisuuteen ja turhantäsmällisyyteen, sai myrskyistä suosiota osakseen, ja todella onkin tunnustettava, että se hyvin tanssittuna on viehättävä ja taidokas kaikessa yksitoikkoisuudessaan. Seuralla oli siis siinä paljon silmänviihdykettä, ja kohtapa sitten menuetti levittikin valtansa Turkuun ja sieltä vähitellen edelleen yli koko maan, pysyen arvossa enemmän kuin puoli vuosisataa, mutta vihdoin vanhentuen, unohtuen ja joutuen muinaismuistoksi, mistä vielä joskus näkee irvikuvan talonpoikaishäissä nuorison naurunaiheena, jolla ei ole aavistustakaan sen alkuperäisestä suloudesta.
Tanssien välillä tarjoiltiin viiniä, konvehteja ja kermakkeita verrattoman viljalti sekä paljouteen että suuruuteen nähden. Konvehdeissa oli hupaisia ajatelmasäkeitä ja arvoituksia enimmäkseen saksaksi tai ranskaksi; pahaksi onneksi ei historia ole vielä ehtinyt saada selville sitä tärkeää seikkaa, oliko Ruotsin kaunokirjallisuus jo vuonna 1741 päässyt niin pitkälle kuin painettuihin karamellisäkeistöihin. Moni syy puolustaa otaksumista, että se oli jo silloin astunut semmoisen jättiläisaskelen kehityksensä tiellä. Eikö aika, jolloin ansaittiin virkoja sukkeluuksilla ja jolloin suurimmat neroniekat saavuttivat maineensa kirjoittamalla kirppujen ja kuudenäyrin rahojen elämäkertoja, eikö semmoinen aika ollut aivan omiaan luomaan korusäkeitä karamelleihin?
Toinen menuetti oli nyt menossa ja onnistui erinomaisen hyvin. Sitä tanssi viisi seudun ylhäisintä neitoa herrojensa, enimmäkseen upseerien kanssa; kuudes pari, joka kauneudessa, suloudessa ja liikkeitten sulavuudessa voitti kaikki muut, oli kuitenkin arvoltaan paljoa alempi heitä. Eipä saattanut nähdä mitään samalla kertaa luontevampaa, keveämpää ja miellyttävämpää kuin tuo pari oli; jokainen liike oli suloa, jokainen ele kunnioituksenosoitus. Kun kaunis tyttö tarttui nuoren, solakan sotilaan ojennettuun käteen, oli hän kuin kuningatar, joka ojentaa kätensä ensimmäiselle ritareistaan, ja kun he jälleen erosivat tasamittaisin askelin, olisi luullut näkevänsä prinsessan arvokkaana ainaiseksi eroavan hänestä, jota hän ikuisesti rakastaa.
Tuo nuori, viehättävä pari oli kreivi de Regnier, meriväenluutnantti, jonka rekatti taas oli muutamia päiviä sitten ankkuroinut Turun sataman edustalle, ja Eeva Merthen, joka oli oppinut menuetin yliopiston miekkailun- ja samalla tanssinopettajan Pierre de Maret'n johdolla.
Kreivi tunsi ranskalaiset tavat paremmin kuin suomalaiset. Kun tanssi loppui, vei hän naisensa takaisin tämän paikalle ja kävi istumaan tuolille hänen viereensä. Minkä muun tytön hyvänsä olisi moinen tuttavallisuus saattanut hirveään tuskaan. Eeva Merthen pysyi näissä ensimmäisissä tanssiaisissaan yhtä tietämättömänä lähellä istuvien kummastuneista katseista kuin äitinsä varoittavista silmäyksistäkin. Hän tunsi olonsa vapaaksi ja pakottomaksi, häntä huvitti kuin juoksuleikissä; kehenpä tyttöön ei ihailu tehoisi? Hän uskalsi todellakin puhua nuorelle miehelle ja sallia hänenkin puhutella häntä. Hän olisi neljäkymmentä vuotta myöhemmin ollut esiintymisen esikuvana tuossa samassa salissa, joka nyt uteliaasti häntä katseli ja moitti.
Kreivi puhui tietysti Pariisista; kukapa ranskalainen ei mieluimmin valitse sitä puheenaihetta, varsinkin kun on pikkukaupungin kaunotar hurmattavana? Hänen kuulijansa tarkkasi hetkisen noita häikäiseviä kuvailuja ja kysyi sitten teeskentelemättömästi: